Melody, Sean, Marcus, Steven, Sarah ja Luke ovat lukiolaisia Australiassa, jotka taistelevat joka päivä omien ongelmiensa kanssa. Osan ongelmat ovat esillä armottomien nuorten vapaasti riepoteltavina. Toisten ongelmat taas on hyvin piilotettu siloitellun ulkokuoren alle, ja ne paljastuvan katsojallekin vasta vähitellen.
2:37 kertoo vaikeuksista, jotka ovat nykypäivänä ihan liian yleisiä nuorten keskuudessa. Niihin kuuluvat syömishäiriöt, suvaitsemattomuus, kiusaaminen, vanhempien asettamat suorituspaineet, huumausaineet, raiskaus, itsensä häpeäminen ja itsemurha.
Elokuvan ohjaaja-käsikirjoittajalle Murali K. Thallurille itsemurha-aihe on läheinen. Hän päätti tehdä elokuvan selvittyään itsemurhayrityksestä. Hän joutui ponnistelemaan löytääkseen rahoittajan, mutta rehkintä kannatti. Elokuva oli Thallurin esikoinen. Se on yllättävää, sillä niin hienoa jälkeä mies on saanut aikaan.
Thalluri osallistui myös editointiin. Leikkaus ansaitseekin muutaman sanan. Elokuva ei kulje lineaarisesti, vaan se alkaa kohtauksella, jossa joku on riistänyt henkensä koulun wc:ssä. Sen jälkeen palataan muutamia tunteja taaksepäin ja esitellään päähenkilöt ja heidän elämänsä tämän yhden päivän kuluessa. Väliin on leikattu ns. haastattelupätkiä, jotka ovat mustavalkoisia. Ne ovat ehkä elokuvan kauneimpia kohtauksia, sillä hahmot laukovat osuvia, tarkkanäköisiä kommentteja elämästä. Näyttelijät ovat ehdottomasti parhaimmillaan. Välillä kuvataan myös puiden lehtien hiljaista liikettä.
Elokuvan visuaalinen puoli sai inspiraatiota Gus van Santin “Elephantista”. Visuaalisia yhtymäkohtia on, ja myös elokuvan sisältö tuo mieleen van Santin teoksen. Mutta siinä missä van Sant luotti sanattomaan ilmaisuun, Thalluri päästää nuoret ääneen. Itseäni 2:37 kosketti paljon enemmän kuin kiitetty Elephant.
2:37:ssä häiritsee lähinnä se, kuinka se kärjistää nuorten ongelmia. Pahin ylilyönti on Stevenin hahmo, jolla on SEKÄ harvinainen jalkavika, joka aiheuttaa linkuttamisen, ETTÄ harvinainen toinen virtsaputki, joka aiheuttaa hallitsemattoman virtsankarkailun. Nuorten elämässä ei tunnu olevan mitään hyvää. Poikkeus on Sean, joka on sinut itsensä kanssa. Hän joutuu kuitenkin kamppailemaan ulkomaailman kanssa.
Välähdyksiä tavallisesta elämästä jäi kaipaamaan, ja ne olisivat puolentoista tunnin elokuvaan hyvin mahtuneetkin. Ongelma on kuitenkin suhteellisen pieni, sillä muuten 2:37 on harvinaisen onnistunut. Nuoria harvoin kuvataan yhtä inhimillisesti. Usein he ovat elokuvissa vain joukko, joiden ongelmia vähätellään, eikä heitä osata kuvata edes yksilöinä. Tämä elokuva antaa kuitenkin toivoa.
Kannattaa katsoa.
