Mikäli elokuvista pitäisi valita paras nuoruudenkuvaus ja kasvutarina, olisi se ehdottomasti S.E Hintonin kirjaan perustuva ja Francis Ford Coppolan ohjaama Taistelukala. Mikään muu vastaava näkemäni elokuva ei ole pystynyt samanaikaisesti yhtä vahvaan tarinankerrontaan, kauniiseen äänimaailmaan ja visuaaliseen antiin. Elokuva on yleisellä tasolla myös aito todiste siitä, mitä kaikkea elokuvataiteella onkaan annettavanaan.
Elokuvan päähenkilö Rusty James (Matt Dillon) on hukassa oleva nuori mies, joka ihailee isoveljeään, Mickey Rourken esittämää ”Moottoripyöräpoikaa”. Värisokea ja puoliksi kuuro isoveli on pitkään ollut teillä tuntemattomilla kunnes eräänä iltana ilmestyy kotikaupunkiinsa keskelle jengitappelua ja pelastaa pikkuveljensä. Isoveli on aikaisemmin luonut mainetta kovana jengitappelijana, mutta kotiinpaluun jälkeen jokin tuntuu hänessä olevan peruuttamattomasti muuttunut ja pikkuveli Rusty ei tahdo tätä hyväksyä. Nuorempi veli alkaa levottomasti painiskelemaan itsetuntonsa ja henkisen kasvunsa kanssa. Nuorenmiehen maailmankuva – johon kuuluu pelkästään kadulla jenginsä kanssa hengailu, tappelut ja kauniin tyttöystävän tapailu, on järkkymässä.
Elokuvan äänimaailma on yksi elokuvahistorian onnistuneimmista. The Police –yhtyeen rumpalin, Stewart Copelandin musiikki on korvia hivelevän kaunista yhdistettynä jyrkän mustavalkoiseen kuvamaailmaan. Musiikki ja äänet luovat elokuvalle sielun ja kertovat henkilöistä ja tilanteista jopa enemmän kuin kuvat tai dialogi yhteensä oli sitten kyse kepeästä baarikohtauksesta tai yksinäisen ja kaiken toivon menettäneen miehen kuvauksesta. Mustavalkoisuuden suuri kontrasti on kuin kapeakatseisen mielen metafora, jossa ei ole tilaa vapaammalle ja avoimemmalle ajattelulle. Ainoat värilliset asiat elokuvassa on ajoittain akvaariossa esiintyvät taistelukalat. Kyseisistä kaloista ja niiden värillisyydestä tuleekin elokuvan lopun kannalta ratkaiseva elementti.
Coppola on tullut erityisen tunnetuksi Kummisetä –trilogiastaan ja Ilmestyskirja. Nyt –elokuvastaan. Taistelukala on jäänyt vähemmälle huomiolle vaikka elokuvataiteellisena teoksena se ei yhtään häviä edellä mainituille mammuteille. Mainittakoon vielä muusikko Tom Waitsin mainiosti tulkitsema baarimikko, joka jakelee baarissa aikaa viettäville nuorukaisille aikuisen ihmisen neuvoja, jotka kuitenkin häviävät tyhjyyteen riemukkaan taustamusiikin siivittämänä. Samantyylinen musiikki toistuu kuvattaessa veljesten alkoholisti-isää, jonka henkinen kasvu on pysähtynyt liian aikaisin. Veljeksillä on kuitenkin vielä toivoa ja isoveli haluaakin näyttää pikkuveljelleen, että maailmaa ei kannata katsoa mustavalkoisesti.
