Vaarallinen kaunotar (She done him wrong) on Lowell Shermanin ohjaama mustavalkokomedia vuodelta 1933. Pääosassa nähdään itse Mae West – aikansa suuri supertähti ja elokuvablondien esiäiti. West toimi näyttelijättären sekä tanssi – ja laulutaitoisen vaudeville-viihdyttäjän lisäksi myös näytelmäkirjailijana, ja Vaarallinen kaunotar perustuukin hänen kirjoittamaansa Broadway – hittiin Diamond Lil. Näytelmää esitettiin vuosikaudet täysille katsomoille, ja elokuvakin sai Oscar-ehdokkuuden. West tunnettiin aikoinaan räväkästä maineestaan, ja lisäksi elokuva jäi sensuurin hampaisiin useissa maissa. Kohujulkisuus ei elokuvan suosiota syönyt, vaan pikemminkin lietsoi sitä.
Elokuva sijoittuu 1890 – luvun New Yorkiin, brooklynilaiseen saluunaan, jonka omistajan Gus Jordanin (Noah Beery) naisystävänä ja saluunan pääesiintyjänä Westin esittämä Lady Lou toimii. Ladyn ihastuksen kohde on kirkonmies kapteeni Cummings, jota esittää nuori ja hieman pökkelömäinen Cary Grant. Entinen heila Chick Clark (Owen Moore) puolestaan istuu vankilassa ja kaipaa kultaansa takaisin. Lady on tarinan selkeä keskushahmo, joka vaikuttaa kaikkiin ympäröiviin hahmoihin jollakin tavalla; muista henkilöistä muodostuu ikään kuin hovi Ladyn ympärille. Pääosin hovi koostuu miehistä, jotka joko ovat olleet tai haluaisivat olla läheisemmässä suhteessa Ladyn kanssa. Seurauksena on tietenkin mustasukkaisuutta ja kilpakosijoiden juonittelua. Mutta hurmaako Lady myös pidättyväisen kapteeni Cummingsin, ja mikähän tämä Cummings todellisuudessa on miehiään?
Nykykatsojan näkökulmasta draamaa ja komediaa kehitellään siis kovin kliseisistä aineksista. Tarina on vauhdikas ja hyväntuulisen heppoinen. Elokuva kestää vain hieman yli tunnin, mutta sen aikana ehditään silti mainiosti mm. esittää muutama svengaava musiikkinumero, yrittää itsemurhaa, hankkia uusia ihailijoita, vierailla vankilassa ja karata sieltä, erota ja kosia. Pari ruumistakin rytäkässä tulee. Juonenkäänteet eivät ole kovin yllätyksellisiä eikä huumori kutkuttanut ainakaan minun nauruhermojani, vaikka Lady Lou olikin hahmona sinänsä viihdyttävä. 1930 – luvun yleisölle tämän kaltainen itsetietoinen, härnäävä ja kaksimielisiä one-linereita Brooklynin aksentilla letkautteleva naishahmo on kenties edustanut jotakin uutta ja kiinnostavaa. Lady pilailee oman hupsuutensa kustannuksella, herkuttelee sieluttomuudellaan ja korostaa, että kaikista maailman asioista eniten hän rakastaa timantteja. Lopulta elokuva kuitenkin noudattelee perinteitä; paljastuu, että kovan kuoren alla on melko tavallinen ja haavoittuva nainen. Ikään kuin hänen aiempi elämäntapansa olisikin siten ollut vain seurausta “sen oikean” rakkauden puuttumisesta.
Lady Loun afrikkalaistaustaisen palvelijattaren Pearlin rooli elokuvassa herätti myös ajatuksia tasa-arvosta. 1930- luvun Hollywoodissa ei käsittääkseni vielä ollut kovin yleistä, että elokuvissa esiintyi ihonväriltään erilaisia ihmisiä. Mikäli Louise Beaversin esittämän Pearlin hahmon mukanaolo aikoinaan oli rotusyrjinnän vastainen kannanotto, niin nykymaailmassa se kuitenkin näyttää lähinnä stereotypioiden vahvistamiselta. Pearl kun on hahmona perinteinen hyväntahtoinen höpsö, elämäänsä tyytyväinen ja luonteeltaan hieman yksinkertainen.
Elokuvan lavastus on asiallista siihen nähden, että kuvaukset valmistuivat vain 3 viikossa. 1800 – luvun lopun tunnelmaa tuovat mm. kirjaimellisesti hevosvoimin liikkuvat raitiovaunut ja Lady Loun aistikkaasti sisustettu asunto. Puvustus on suorastaan näyttävää; ajan muodin mukaisesti naisten hatut olivat suuria ja korsetit kireällä. Strutsinsulkiin, paljetteihin, jalokiviin ja muuhun luksukseen verhoutuneena Lady Lou vetää huomion tehokkaasti itseensä. Westin liikehdintä pukujensa sisällä on kylläkin välillä jäykän näköistä, ja tarina kertoo, että asujen tyköistuvuuden vuoksi ne oli ommeltava suoraan hänen ylleen.
En sijoittaisi Vaarallista kaunotarta ikimuistoisimpien elokuvaelämysten joukkoon, mutta onhan sen mustavalkoglamourissa oma eksotiikkansa. Maailma muuttuu, ja elokuvat sen mukana. Nykyiset chick flickien tekijät voisivat kuitenkin mieluusti ottaa elokuvasta vaikutteita – kuten jo mainitsinkin, niin tämähän on kestoltaan vain hieman yli tunnin!
