Yhdeksi amerikkalaisen elokuvan hienoimmista saavutuksista kehuttu, Martin Scorsesen ja Robert De Niron sähäkkä yhteistyö Kuin raivo härkä (1980) ottaa reilusti etäisyyttä neljä vuotta aikaisemmin ilmestyneen Rocky (1976) glamouriin ja kimallukseen. Olihan toki Sylvester Stallonen esittämä nuhruinen takapajulan pumminyrkkeilijä Rocky Balboan tarina kuin paras esimerkki “ryysyistä rikkauksiin”-dramatisoinnista. Silti Scorsesen kuvaus hetken parrasvaloissa komeilleesta Jake LaMottasta on rähjäisyydessään ja rymistelevässä ulkomuodossaan suorastaan primitiivinen näky. Tähän kun ynnättään Robert De Niron suorastaan vereslihan eleinen, antaumuksellinen roolisuoritus on sisintä raastava henkilötyyppikuvaus valmis.
Kuin raivo härkä kertoo väkivaltaisen persoonan entisen nyrkkeilyn maailmanmestarin Jake LaMottan (De Niro) tarinan. Jake on henkisesti pidättyväinen jörö, kuin normaali perussuomalainen mies. Hän ei osaa puhua tunteistaan ei pukea niitä sanoiksi eikä edes eleiksi. Niitä on hankala kertoa jopa teräväkieliselle velipojalle Joeylle (Joe Pesci), joka yrittää pitää romuluisen veljensä moraalisesti oikealla polulla, vaikka itse luuhaa ties missä ojukoissa. Paha olo ja tyytymättömyys itseensä ja elämäänsä puretaanki sitten nyrkkeilykehässä kuin silmittömän raivon valassa. Jake on pidättelemätön, kuin punaista näkevä härkä. Kuin raivo härkä. Jake kokee nyrkkeilyottelun symbolisena allegoriana, kuin syntien sovittamisena. Hän vie itsensä äärirajoille, ottaa tietentahtoen osumaa ja nauttii siitä. Hän on kuin sadomasokistinen eläin, jonka sisin on särkynyt lopullisesti. Jake löytää pian veljensä kautta toivon uudesta. Viehättävä blondi Vickie (Cathy Moriarty) tunkeutuu karskiutuneen Jaken kovan ulkokuoren läpi, mutta löytääkö sieltä mitään? Jake ei osaa sopeutua uuteen elämänvaiheeseen ja pian väkivalta alkaa sekoittua siviilielämään ja nyrkkeilykehäksi sopii aivan yhtä hyvin myös oma olohuone. Jake ajautuu pysäyttämättömään väkivallan kierteeseen ja sokeutuu mustasukkaisuudesta ja raivosta. Paha saa tunnetusti palkkansa, mutta kukapa kaiken kamaluuden keskellä on pahis?
Scorsese on luonut epätavallisen rakkauskertomuksen piinkovan nyrkkeilykuvauksen pariin. Hän yhdistää jo valmiiksi tuhoon tuomitun romanssin absurdiin väkivaltaan ja saa luotua jotain omituista. Välillä jopa sovinistisuuden ovia kolkutteleva tarina on katkera. Miten mies, joka ei pysty pitämään nyrkkejään ja hermojaan kurissa kehän ulkopuolella tulee toimeen perheenisänä ja rakastavana aviomiehenä? Koska perheväkivalta on Suomessa harvittavan yleistä ainakin tilastojen mukaan on Kuin raivo härkä haavoittavan arkipäiväistä seurattavaa. Aina eivät nyrkiniskut runno ja riko pelkkää ulkokuorta, vaan joskus iskut satuttavat sisintä ja saavat inhimiliset tunteet katoamaan mustelmien ja veren alle. Scorsese tuo vertauskuvallisesti esille sen, mitä on hankala sanoa ääneen. Ja mikä vielä huimempaa; Robert De Niro tuo roolisuorituksessaan esille kaiken sen, mitä on lähes mahdoton pukea sanoiksi.
Roolihahmolleen koko olemuksellaan omistautuva De Niro tekee uransa tyydyttävimmän ja fyysisesti haastavimman roolisuorituksen. Kun ehtoopuolella roimasti lihonut Jake LaMotta kuvataan suorastaan läskinä ahmattina, De Niro lihotti parikymmentäkiloa vyötärölleen ja käski pistää kamerat pyörimään. Muutaman viikon kuluttua uimarengas oli kadonnut ja paino jälleen tasapainossa. Moista omistautuneisuutta näkee nykypäivänä harvoin. Vain Christian Balen henkiriepua rasittavat painonpudotukset ovat yhtä tunnettuja. De Niro tekee myös huikeaa emotionaalista vaihtelua tuodessaan esille raivoa, vihaa, mustasukkaisuutta ja katkeruutta, ja tuoden vastapainoksi esille iloa, naurua ja härskejä vitsejä. Joe Pesci aloitti löysi De Niron vahvan eläytymisen myötä myös oman polkunsa. Elokuvasta toiseen samaa kestovittuilulinjaa vetävä Pesci on velipoika Joey, joka on selvästi kateellinen veljelleen, vaikka yrittääkin peittää sen kaiken voimin. Hän on iskenyt silmänsä Vickieen ja juuri tämän Scorsese haluaa tuoda piilomaisesti esille. Mitään suoraa reaktiota tai aktia ei tapahdu, mutta pieneet eleet ja fyysinen viestintä kertovat kaiken.
Fyysistä ja henkistä ahdinkoa kuvaava tarina kulkee eteenpäin voimakkaasti. Visuaaliset, vauhdikkaasti kuvatut nyrkkeilymatsit ovat erinomainen esimerkki luovasta ja ammattitaitoisesta kamerankäytöstä. Scorsesen kuvaajana toiminut Michael Chapman käytti mm. rullaluistimia pysyäkseen alati tilanteen keskipisteessä. Kokonaisuutena Kuin raivo härkä on Scorsesen synkkämielisin (ihme kyllä jopa Taksikuskiakin synkempi) kuvaus raivosta ja sen pidättelemättömyydestä, kuten myös raivoksi kohdistuvasta mustasukkaisuudesta, joka lopulta tuhoaa LaMottan viimeisimmätkin rippeet. Katkera lopetus vetää viimeisen siveltimen vedon lähes täydelliseen ja henkisesti ahdistavaan elokuvaan.
