Cujo tuntui idealtaan kivalta, kun luin sen. Ottaen myös huomioon, kirjana tarina oli pirun kolkko. Entäs elokuva? No se oli juoneltaan lähes yhtä hyvä kuin kirja, mutta synkkyys on täysin kateissa. Ja sekös minua ketuttaakin!
Cambereiden tilan bernhadian koira, Cujo, on laiska ja kiltti koira. Kumminkin kaikki muuttuu, kun Cujo innostuukin jahtaamaan jänistä luolaan, mistä rakki tekee tappiollisen kotiinpaluun mukanaan vesikauhuisen lepakon purema kuononpäässä. Castle Rockin helvetillinen painajainen lähtee käyntiin.
Cujon lisäksi tarinassa seurataan Trendonin perhettä, johon kuuluu Tad, mörköjä pelkäävä pikkupoika, sekä vanhemmat Vic ja Donna, joiden avioelämä uhkaa saada ikävämmän käänteen Donnan maatessa jonkun toisen heebon kanssa. Kun Vic lähtee työmatkalle, ovat pian Donna ja Tad tekemisissä raakalaismaisen Cujon kanssa…
Sekä kirjan että leffan kuuluisin kohtaus on äidin ja pojan selviytyminen Cujolta, kun rikkinäinen auto jämähtääkin tilalle koiran riehuessa ulkopuolella. Se on sekä kirjana että myös leffanakin toimiva kohta. Muuten suurin osa kohtauksista koko leffassa on ihan shittii. Varsinkin loppukohtaus, joka oli ihan selvästi muutettu.
Ohjaus oli kylläkin aika hölmöä, eli Lewis Teague ei ollut mikään loistava valinta. Ja sehän on selvää, sillä Alligaattorikin oli vielä tyhmempi tapaus. Ehkä Paholaisen silmät oli hienoin ohjaus, mitä tämä herra on vaan kyennyt ohjaamaan.
Näyttelijöistä Vic Trentonia näytellyt Daniel Hugh Kelly oli leffan parhain. Dee Wallace-Stone ylti vain ja ainoastaan keskitasolle, eli ei mikään kehno suoritus. Lapsinäyttelijä Danny Pintauro oli joistan syystä ärsyttävä vikisijä – nimittäin minusta se ei ollut kirjassa yhtään semmoinen.
Stephen Kingin kirjoihin pohjautuvista elokuvista on jaettu moneen ryhmiin, ja nyt minä ymmärrän, miksi Cujo kuuluu niihin huonompien joukkoon. Ei tämä ihan läpimätä tekele ole, mutta parempaan suuntaan olisi voinut päästä, jos yritystä olisi vielä löytynyt.
