Varoitus: Arvostelu sisältää juonipaljastuksia.
Vajaalla puolella miljoonalla nykyeurolla tuotettu hollantilaiskauhu Hissi (1983) lukeutuu filmeihin, joiden viihdearvo riippuu puhtaasti katsojan asenteesta; pienellä rahalla tuotetut kliimaksitehosteet herättävät joissakin silkkaa myötähäpeää ja säälin tunnetta, jolloin leffan anti jäänee kaksiseksi. Jos näitä räikeimpiä efektitapauksia kuitenkin katsoo läpi sormien, ja keskittää huomionsa elokuvan ansiokkaammille kauhutehosteille, De Lift saattaa tarjota mukiinmenevän elämyksen. Ohjaaja Dick Maas on nimittäin parhaimmillaan pirullisen epävarmuuden tunteen luojana.
Elokuvan keskiössä on Kronenstede-nimiseen liikerakennukseen hiljattain asennettu hissi. Nostolaitepa ei olekaan mikä tahansa kone vaan lyhyessä ajassa kovin häiriintyneeksi ehättänyt kapistus, joka leffan alkuminuuteilla järjestää kuolettavan piinaavat hetket yläkerroksen ravintolasta alas palaavalle seurueelle. Kone ei kuitenkaan leffan edetessä enää tyydy pienimuotoiseen kiduttamiseen vaan alkaa ottaa rakennuksen henkilöitä varsin raaoilla tavoilla hengiltä. Hätiin on kutsuttu hissiyhtiön mekaanikko, työn sankari, Felix Adelaar (Huub Stapel).
Adelaar ei kykene löytämään hissin virtapiireistä ongelmia. Tehdessään kattavampaa huoltoa konehuoneessa paikalle saapuu uskalias toimittaja (Willeke van Ammelrooy), joka on kiinnostunut kuolemia aiheuttaneen hissin mysteeristä. Vikojen puutteessa Adelaar alkaa epäillä hissin elektroniikkapuolta. Koska hänen ammattitaitonsa ei riitä elektroniikan tutkimiseen, hakeutuu hän hissiyhtiölle mikrosiruja tuottavan alihankkijan, Rising Sunin, puheille ja kyseenalaistaa koneissa käytettävien sirujen turvallisuuden. Kun asia selviää Adelaarin pomolle, hän laittaa mekaanikon jäähylle työstään, mikä viittaa siihen, että hissiyhtiön johdon ja Rising Sunin välillä on jotain salaperäistä… Samoihin aikoihin Adelaar käy toimittajan suositteleman professorin luennolla, jossa ilmenee, että mikrosirujen jatkuva pienentyminen ja materiaalivalinnat ovat aiheuttaneet niiden itselähtöistä uudelleenohjelmoitumista…
Maasin mielikuvitus on ollut vilkasta, kun hän on kehitellyt tappajahissin toiminnalle selitystä. Ontuvuuden antaa kuitenkin anteeksi sen vuoksi, että on ilmeistä, ettei näiden tarinoiden ollut tarkoitus olla katsojan keskeisen huomion kohteena. Lähinnä ne toimivat hengähdystaukoina leffassa ajoittaisille toiminta- ja kauhukohtauksille liikerakennuksen hissin kanssa. Yli puolentoistatunnin pituista elokuvaa ei kuitenkaan voi täyttää pelkästään hissin tempuilla. Itse asiassa ideoiden puute näkyi ennen pitkää siitä huolimatta, ettei yksittäisiä hissiin liittyviä kauhujatkumoita ollut elokuvassa paljon. Hissin teoriat menivät vielä kohtalaisena viihteenä, mutta leffaan on ympätty muutakin – valitettavasti edellistä tympeämpää – lisäsisältöä.
Turhanpuoleisena sivujuonena toimii Adelaarin perheen tapahtumat. Mekaanikon suloinen tytär ja poika ovat filmissä tietenkin tuodakseen pehmeyttä, mutta pahenevat ongelmat vaimon kanssa tuntuvat väkisin keksityiltä. Elokuvan yhtenä typerimmistä juonenkäänteistä toimii vaimon äkillinen mustasukkaisuus, kun hänen ystävänsä on havainnut Felixin yhdessä toimittajan kanssa ravintolassa, jossa he pohtivat hissin arvoitusta. Kuullessaan asiasta vaimo pistää välit poikki ja vie lapset mukanaan Felixin luota. Tälle saippuaoopperatyyliselle toiminnalle en keksinyt elokuvassa muuta merkitystä kuin sen, että Felix on entistä sisuuntuneempi kohdatessaan häiriintyneen hissin lopulta yksinään.
Sitten on ansioiden aika. Pitkin elokuvaa Dick Maas käytti visuaalisia, ei aina niin helposti huomattavia, kikkoja katsojaa varten. Kohtauksien hiljaisuus tehosti näitä detaljeja entisestään. Erityisesti hissin äänettömiä indikaattoritauluja hyödynnettiin hienosti pirullisen tunnelman luomiseksi, alusta loppuun saakka. Huomio itsekseen liikkuvasta hissistä tarjoili aina enteet sille, että kapistus aikoi toimia arvelluttavasti, keinolla tai toisella. Mallikkaimmin tehoste toimii kohtauksessa, jossa hissi aloittaa pahaenteisen leikittelyn viattoman pikkutytön kanssa.
Pieni budjetti kuului erityisen hyvin elokuvan musiikissa, joka oli niin ikään Maasin työtä. Roland-syntikoilla kokonaisuudessaan tuotettu outo score ei välttämättä ole kaikkien mieleen, mutta itse pidin sitä ansiokkaana erityisesti pahaenteisissä kohtauksissa. Lisäksi molemmat tunnussävelet olivat kaikessa yksinkertaisuudessaan mieleenpainuvia, ja elektroninen musiikki myös erottui edukseen saundeillaan. Kärjistyskohtauksissa soineet kimakan korkeat saw wavet jättivät kyllä vakuuttamatta, mutta parempaakaan musiikkia en näillä resursseilla voinut kohtauksiin kuvitella.
Elokuvassa ajoittain tapahtuneet kuolemat lipuvat ensimmäisessä kappaleessa mainitsemiini pienen budjetin kliimaksitehosteisiin, jotka mielestäni menettelivät, mutta eivät olleet viihdearvoltaan lähelläkään Adelaarin viimeistä yöllistä kamppailua hissiä vastaan. Kyseinen kohtausten sarja on pohjustettu hyvin: taistelua ennen hän on joutunut töistään pakkolomalle, vaimo lapsineen on jättänyt ja hän on vielä riitaantunut toimittajaystävänsä kanssa. Rikospaikalle saapuu siis harvinaisen kettuuntunut mies, joka on vakaasti päättänyt tehdä lopun koneesta, joka kaikki sotkut on aiheuttanut.
Molemminpuoleisten vihoitteluiden jälkeen Adelaarin ja hissin välillä mies lopulta siirtyy pimeään kuiluun hissikorin päälle. Samalla Maas näyttää ohjaajana taitonsa: niin kauan kuin kohtaukset pysyvät hiljaisina ja hissi tekee vähäisiä, mutta itsessään sairaalloisen epäterveitä, liikkeitä Adelaarin pelottelemiseksi, epävarmuuden tuntu kalvaa. Esimerkkinä tehokkaasta tapahtumasta on hissin kaapelien väreily, vaikka kori ja vastapaino pysyvät paikoillaan. Tähän yhdistetty kuilussa kaikuva kaapelien läpsytys toisiaan vasten ja hiljainen tuulenviri tuovat tunnelmaan lisäytynsä. Kun hissikuiluun kätkeytynyt salaisuus lopulta Adelaarille paljastuu, jännite purkautuu, kun kapistus käy korinsa avulla raivoisaan taisteluun mekaanikon tappamiseksi. Tässä vaiheessa siirryttäänkin hetkeksi puhtaan low budget-actionin puolelle. Paluu epävarmuuteen kuitenkin käy, kun hissi käynnistää hitaan kamikaze-operaationsa, ja viimeisillä voimillaan punnertavalle Adelaarille tulee kiire.
Huub Stapelin kelvollisesti näyttelemästä Adelaarista välittyy kuva ulkoapäin viileästä miehestä, jonka sisällä kuitenkin jyllää voimistuvasti leffan aikana tapahtuvien asioiden takia. Lopputekstien aikana tulin miettineeksi Adelaarin motiiveja ja kyseenalaistaneeksi, oliko hänen toimintansa lopulta kaiken arvoista. Mies halusi kaikesta päätellen hoitaa työnsä hyvin ja lopettaa ihmisiä tappavan koneen toiminnan, vaikka hän itse olisikin menehtynyt. Noh, tapahtunut maksoi hänen perheensä hajoamisen ja ilmeisesti työpaikankin. Sankari mekaanikkona ja ihmisenä. Toisaalta mietin, olinko ihan täysipäinen, kun pohdin näin syvällisiä asioita elokuvassa, jonka keskiössä oli ihmisiä tappava hissi.
Tiivistäen, filmissä antoisimpia kohtauksia olivat juuri ne piinaavat hetket, joissa katsojan mielikuvitus sai arvella tapahtumien jatkon. Vähemmän kiinnostavia asioita taas olivat ne kauhunhetket, mitä näytettiin – pienen budjetin ongelmia. Hissi tarjoaa ydinideansa ympärille paljon köykäistä ja turhaa sisältöä, mutta pelkästään voimakkaasta epävarmuuden tunnelmasta elokuvan pisteet nousevat. Uniikki tuotos tämä Alankomaiden kasarikauhu kieltämättä on.
