Don Siegelin ja Clint Eastwoodin yhteistyönä on syntynyt muutamia aika hienoja elokuvia, kuten ”Rautainen Coogan” ja ”Likainen Harry”. Hieman vähemmälle huomiolle jäänyttä yhteistuotantoa edustaa Kourallinen dynamiittia (Two Mules for Sister Sara) vuodelta 1970. Hämäävästä nimestään huolimatta elokuvaa ei kannata sekoittaa Sergio Leonen länkkäriin ”A Fistful of Dynamiteen”, joka Suomessa kuitenkin kulkee nimellä ”Maahan, senkin hölmö!”. No, kuten Raatokin tuossa alla kirjoittelee, olen minäkin sitä mieltä, että kumpienkin elokuvien nimien suomenkielinen laita on huomattavasti englanninkielistä hauskempi ja osuvampi. Mutta se otsikoista, ja sitten itse elokuvaan.
Hogan-niminen palkkionmetsästäjä (Eastwood) törmää Meksikon puolella riehuviin bandiitteihin, jotka ovat juuri raiskaamassa erämaassa yksin vaeltavaa naisparkaa (MacLaine). Eastwood – tarkoitan Hogan – ampuu rosvot, paiskoo pari dynamiittipötköä, sytyttää sikarin, irvistää ja kävelee Sara-nimiseksi nunnaksi paljastuvan naisen luokse. Herrasmies kun on, Hogan päättää saattaa ranskalaissotilaiden jahtaaman neitosen päämääräänsä asti.
Matkan taittuessa saa huomata, ettei ohjaaja Don Siegel keskity juurikaan toimintaan tai edes juonen kuljetukseen, vaan on siirtänyt pääpainon elokuvan vetonaulaan Clint Eastwoodiin ja tämän roolihahmon Hoganin suhteeseen Saraan. No mikäpä siinä, sillä Kourallinen dynamiittia tarjoilee katsojalle runsaasti herkullista sanailua, ja Itäpuulta sellaista naamanvääntelyä että mieshän kävisi vaikka koomikosta – moneen otteeseen saa nauraa ihan ääneen, ja muutenkin kaksikon väliset tapahtumat pitävät tunnelman korkealla. Hoganin ja Saran suhteessa on vain ongelmana se, että Eastwoodin ja MacLainen kemiat eivät voisi juuri huonommin toimia. Muutenkaan Eastwood ei välttämättä ole paras mahdollinen valinta tämänkaltaiseen rooliin: vaikka mies tekeekin paikoitellen erittäin hyvää työtä, ja Hogan-hahmon heittäytyessä kyyniseksi Itäpuu loistaa kuin Dollaritrilogiassa, mutta välillä kun pitäisi olla mukana tunteen paloakin. Jotenkin vain Mr. Clint Eastwoodia on tuskallista katsoa pehmeä-äänisesti lepertelevänä, hassuista unelmistaan tiliä tekevänä veitikkana – tiedä sitten johtuuko se Itäpuun todellisesta sopimattomuudesta rooliinsa, vai vain siitä että hän teki niin vahvan roolisuorituksen Sergio Leonen länkkäreissä.
Toinen selkeä eroavaisuus Kourallisessa dynamiittia verrattuna Eastwoodin tähdittämiin spagettiwesterneihin tai hänen omiinsa, myöhempiin elokuviin, on Siegelin elokuvan selkeä jenkkiwesterniys, ja nimenomaan 1970-lukua edeltävä jenkkiwesterniys. Tiedättehän, ei kyynisyyttä, ei yhteiskunnallista kritiikkiä, ei väkivaltaisuutta eikä oikeastaan edes ajatuksia. Sen sijaan intiaanit ovat pahiksia, meksikolaiset vähän saamattomia ja niin edespäin. Tämä on oikeastaan pääsyy siihen, miksi italialainen western (ja cinema usein muutenkin) menee amerikkalaisten vastineidensa ohitse.
Kourallinen dynamiittia ei ole läheskään paras Clint Eastwoodin tähdittämä elokuva, eikä se ole myöskään paras Don Siegelin ohjaama elokuva; ehkä jopa päinvastoin. Mutta se ei missään tapauksessa haittaa liiaksi, sillä jo yksin Clint Eastwoodin karisma paikkailee suvantokohtia huikeasti. Vaikka tarinan käänteet arvaakin usein jo etukäteen, on tarina kuitenkin suhteellisen mielenkiintoinen ja vaikka Siegel ei täysin teekään oikeutta käsikirjoitukselle (parempaankin olisi ollut rahkeita), kykenee hän kuitenkin pitämään tarinan koko ajan käynnissä – ja kykeneehän hän varsinkin lopussa tuomaan elokuvaan myös varsin tiukkaa jännitystä. Parasta Kourallisessa dynamiittia on sen toimiva huumori ja hauskat tilanteet, joista varsinkin loppupuolella tapahtuva Hoganin hulvaton sanailu ranskalaisen kenraalin kanssa on silkkaa timanttia. Myöskään upeita maisemia ja mielenkiintoista villin lännen ajan Meksikon miljöötä ei sovi vähätellä.
Loppuun vielä sellainen vinkki, että jos elokuvia katsoessa tykkää, ettei tiedä loppuratkaisua etukäteen, ainakaan Universal Studiosin DVD:n takakantta ei pahemmin kannata lukea.
