Maya Deren oli yhdysvaltalainen vastarannankiiski, joka kehuskeli tekevänsä elokuvan samalla rahalla, joka tyypillisiltä Hollywood –tuotannoilta menee pelkkään huulipunaan. Vakaumuksellisena sosialistina hän vastusti elokuvataiteen kaupallistumista ja rahoittikin ohjaajauransa käynnistämisen osalla isältä saamastaan perinnöstä, jolla hän hankki 16 millimetrin elokuvakameran. Sillä hän kuvasi uraauurtavan avant-garde -elokuvan Meshes of the Afternoon, joka on ymmärrettävästi antanut inspiraatiota nykyisille omaa tietään kulkeville visionääreille.
Filmi alkaa kohtauksella, jossa käsi ojentaa kadulle kukan, jonka poimii siihen kävelevä nainen. Nainen kävelee taloon avaten sen avaimella, johon katsojan huomio pakotetaan kohdistumaan useaan otteeseen, kuten myös talosta löytyvään leipäveitseen. Ensimmäisen kolmen minuutin jälkeen nainen menee talossa lepäämään istualleen ja sulkee silmänsä. Siitä lähtien tempo kiihtyy jatkuvasti tuoden eteen ensiksi kasvottoman viittahahmon, jonka nainen näkee kantavan löytämäänsä kukkaa. Häneltä itseltään näyttävä nainen yrittää myös pyrkiä taloon seuraamaan viittahahmoa, mitä hankaloittaa mystisten painovoiman muutosten aiheuttama heittelehtiminen. Kuvaan astuu myös mies, joka on ilmeisesti merkityksellinen naisen aiemmin kokemille asioille.
Onko kyse yksinkertaisesti naisen sekoamisesta, jolloin hän ei lopulta enää erota todellisuutta unesta? Vai taloon saapuvan miehen mielen ailahteluista? Tai sitten jostain paljon vähemmän ilmeisestä? Pelkän unen näkeminen vaikuttaa monista katsojista varmasti mielekkäimmältä tulkinnalta, joskin tietty erittäin pelkistetyltä. Ensimmäiset kolme minuuttia elokuvasta on helposti seurattavissa, mutta mitä pidemmälle edetään, sitä hankalampi joka paikasta pursuavia johtolankoja on yhdistää loogisesti toisiinsa, ja näinhän sen pitää nimenomaan ollakin. Logiikka on surrealismin vihollinen.
Derenin teos onnistuu täydellisesti siinä, mitä lajityypin filmiltä voidaan vaatia. Se, onko jokin ruudulla tapahtuva asia merkityksellinen kokonaissanoman kannalta, on katsojan itsensä pääteltävissä, kuten myös se, että onko kaikesta ylipäätänsä tarpeellista etsiä tähdellistä sanottavaa. Tyypillisen hämärä tarina imaisee välittömästi mukaansa ja atmosfääri tekee vaikutuksen kuvauksen vahvojen varjostusten, latautuneiden lähikuvien ja jyrkkien kuvakulmien ansiosta. Ohjaaja saa katsojan piinaamaan omaa mielikuvitustansa ihanteellisella tavalla, eli niin, että filmin ääreen tekee mieli palata ennemmin tai myöhemmin, ”josko sittenkin tajuaisi enemmän”.
