Monesti taiteilijat tuppaavat pakostakin toistamaan omia mieliteemojaan. Musiikkivideoguru Jonas Åkerlundin kohdalla seikka on tullut huomattua jo useaan otteeseen. Ruotsin lahja musavideobisnekselle kun taitaa ali-ihmisten kuvailun ja sen tuoman provokaatiosauman. Åkerlundin palkintoja keränneistä sekä sensuurin kouriin joutuneista teoksista on mainittava ainakin The Prodigyn Smack my bitch up ja Metallican videot Whiskey in the jar & Turn the page. Kun tähän lisätään vielä Åkerlundin mieltymys nopeisiin leikkauksiin (mm. Madonnan Ray of light) ja katsotaan Spun perään, niin voidaan todeta, että jopas on tekijänsä näköinen elokuva.
Åkerlundin kohdalla “ohjaajansa näköinen” tarkoittaa sitä, että (varsinkin kaksinaismoralistisessa jenkkimaassa) teatterilevitys kusi pahasti. Osittain K18-leima ja teatterikiellot tulivat jopa aiheesta, sillä leffan provokaatiotaso on nostettu todella korkealle. Siis todella korkealle. Vai mitä sanotte huumehörhön runkkaussessiosta sukan kanssa? Tai sänkyyn sidotusta maksullisesta naisesta? Mickey Rourken alapäätermipainotteisesta puheesta? Tarinaa rytmittävistä pornoanimaatiopätkistä? Parisataakiloisesta rasvaa popsivasta naisesta? Erittäin ahkerasta huumeiden napostelusta?
(Edellä olevia seikkoja syvästi inhoavat voinevat jo tässä kohtaa unhoittaa Spunin, muiden kannattaa katsoa jo pelkästään näyttelijäsuoritusten vuoksi)
Näyttelijäosasto on silkkaa rautaa, Åkerlundin nimi on ollut kovaa huutoa tai sitten castingvastaava on vain tehnyt työnsä enemmän kuin kiitettävästi. Teini-idoli Brittany Murphy kiskaisee todennäköisesti uransa parhaan roolin sekoilevana huumeneitinä. Leffan vanhempi kaarti saa kunnian vastata komediallisemmasta puolesta: on suorastaan yllättävää, miten Peter Stormaren kaltainen yrmy vetää komediallisen kytän osan noin vakuuttavasti. Naurussa oli pitelemistä, kun hieman irrallisessa jeppesegmentissä Cops-tyyliset sarjat saavat kuonavelliä niskaansa. Ja Stormare on päänaurattajana. Vastaavasti Mickey Rourke taipuu oivasti “sexyksi drugcowboyksi”, ja herran yltiömachoilussa on taikansa. Yllättäen pääroolin nuori Jason Schwartzman jää melkeinpä vaisuimpaan osaan tarinan kauniina poikana.
Pienimmissä rooleissa on myös joukko hienoja näyttelijöitä keräämässä pointseja kotiin. John Leguizamolta kysyy kanttia kulkea vain sukkaan pukeutuneena, eikä kaunista Mena Suvaria ole tunnistaa itsekseen meikkitaitelijoiden työn jälkeen. Oivaa muuntautumiskykyä. American beautyn posterista (paljas vatsa & käsi kukkien kera) tuttu pikkunimi Chloe Hunter käy riisumassa vaatteensa ja lojumassa kiinni sängyssä, kunnes poppari Deborah Harryn esittämä lesbo ehtii apuun.
Åkerlund selviytyy debyytistään kunnialla. Siinä missä monet musiikkivideopuolen mestarismiehet (mm. Gondry & Fincher) ovat jääneet debyyteissään melkeinpä statisteiksi ja maksaneet aloittelijoina veronsa, Jonas onnistuu. Eikä hänelläkään ole käytettävissään mitään maailman laadukkainta kässäriä: filmin voima täytyy luoda loistavilla näyttelijäsuorituksilla ja ennen kaikkea onnistuneella leikkauksella (leffalla on leikkauskertojen ennätys hallussaan).
Spunia ei suositella kaikista konservatiivisimmille katsojille eikä myöskään herkimmille elokuvanystäville. Sen verran huumehöyryistä hardcoresekoilua tähtisikermän tähdittämä tarina on. Mutta myös hauskaa, vaikka realiteetit pukkaavat unohtumaan leikkausten ja tötsyilyn keskellä. Usein vertailukohteeksi nostetun “Requiemin” tasoa ei saavuteta.
Åkerlundin kamun eli Smashing Pumpkinsien keulamies Billy Corganin säveltämä akustinen score kuljettaa tarinaa hyvin eteenpäin. Muitakin artisteja kuullaan, ainakin strippiluolassa ääneen kajahtaa itse Ozzy. Ruotsia edustaa musiikillaan Vikingarna.
Kun vielä lopuksi todetaan, että fiktiivisen Spunin piti alun perin olla dokkari huumeiden valmistuksesta, niin voidaan sanoa, että kyseessä on suositeltava häröilypätkä shittiä vetävistä ihmisistä. Suositeltavaa katsottavaa, varsinkin jos alussa mainitut musavideot ovat iskeneet kovaa.
