Brickin lähtöasetelma kuulostaa vähintäänkin hämmentävältä. Omissa oloissaan viihtyvä teini (Joseph Gordon-Levitt) soluttautuu koulunsa rikollisketjuun saadakseen selville, mitä tapahtui hänen kadonneelle ex-tyttöystävälleen. Ohjaaja/käsikirjoittaja Rian Johnson lähtee rohkeasti sekoittamaan klassisen film noirin elementtejä nykyaikaiseen high school -elämään. Haaste on suuri, sillä film noirin hahmoilla on tietynlaista tuskaista kokemusta elämästä, jota nuorilla ihmisillä ei ole. Ohjausdebyytiksi Brick on sensaatiomaisen hyvä.
Brickin sisällön kanssa painiessa ensimmäisenä tulee mainita dialogi. Klassisten rikoskirjailijoiden, Raymond Chandlerin ja Dashiell Hammettin, kaltainen dialogi kuulostaa vähintäänkin hassulta teini-ikäisten suussa, joten roolijako on erittäin tärkeässä asemassa. Joseph Gordon-Levittin valinta Brendanin rooliin on paras mahdollinen. Hän sisäistää niin yksinäisen luuserin kuin fiksun kovistelijan, vieläpä saman hahmon kautta. Parhaiten se näkyy, kun yllättävän menestyksekkään tappelun jälkeen hän saumattomasti siirtyy siihen yksinäiseen Brendaniin, joka hiippailee pois kädet taskussa välttäen muita ihmisiä. Tälläinen kehonkieli on yksinään jo hämmästyttävää, mutta vielä huomattavammin hän lausuu Johnsonin omintakeiset repliikit. Jos verrataan klassiseen film noiriin niin hän täyttää nuoren Bogartin saappaat ja pistää vielä paremmaksi. Muutkin näyttelijät suoriutuvat kunniakkaasti, mutta Brick on todellakin Gordon-Levittin show. Eikä siitä tarvitse valittaa.
Käsikirjoitus lepää lähes täysin vahvojen hahmojen harteilla. Vaikka Johnson käyttääkin kourallisen juonenkäänteitä, hän saa katsojan pitämään mielenkiinnon juuri hahmoissa. Brickissä ei nähdä aikuisia juuri yhtään, vaikka kyseessä on koulumaailma. Sen sijaan keskitytään aikuistuvien nuorien maailmaan, joka on kietoutunut huumeisiin ja rikollisuuteen. Vanhemmat eivät välitä suoranaisesti lasten tekemisistä. Johnson kärjistää vanhempien sinisilmäisyyttä kuvaamalla erään rikollisen äiti puhuttelevan aikuista lastaan kesken huumebisneksen kuin pientä lasta, joka leikkii viattomia leikkejä. Koulun johto toki jahtaa näitä rikollisia, mutta hän ei välitä nuorista yhtään.
Brickistä keskusteltaessa tulee aina ottaa huomioon sen jatkuvat viittaukset klassiseen film noiriin. Käsikirjoitus on vahvasti ottanut mallia Maltalaisesta haukasta ja yleisesti koko tyylisuunnan keinoja löytyy niin visuaalisessa ilmeessä kuin sisällössäkin. Nämä elementit yhdessä pitävät käsikirjoituksen koossa, mutta kirjoittajaa vaivasi hiukan temaattisen syvyyden näennäinen puute. Juonen kulku oli kiehtova, hahmot olivat värikkäitä ja dialogi loistavaa, mutta teemat eivät raapaisseet pintaa paljoa syvemmälle. Elokuvan hieno muoto kuitenkin paikkaa tätä sisällön puutetta jonkin verran.
Brickin valokuvaus on loistavaa. Huolellisesti tehdyt kompositiot ja hienovaraiset värisävyt saivat kirjoittajan haukkomaan henkeä. Valaistus on, kuten asiaan kuuluu, eläväistä ja vahvaa. Se toimii merkittävänä osan tunnelman rakennusta musiikin kanssa. Ohjaajan veli, Nathan Johnson, sävelsi elokuvan musiikin ja siitä huokuu läpi päähahmon tunteet mainiosti. Sitä käytetään lähes täydellisesti tukemaan visuaalista tykitystä. Tilanteen mukaan sävellykset ovat erittäin hienovaraisia tai ne tunkeutuvat räjähtävästi katsojan tajuntaan. Johnson osoittaa taitavansa kameran käytön, sillä se heijastaa tarinen eri tilanteita osuvasti. Tämä näkyy erityisesti silloin, kun Brendan keskustelee Truemanin kanssa. Kamerakulmat heijastavat tämän ”valtakamppailun” eri vaiheita täsmällisesti. Tämän komean kakun kruunaa vielä käsittämätön leikkaus, joka viittaa film noiriin ja samalla tekee työnsä rytmittäjänä ja tarinankertojana täydellisesti. Eri etäisyyksiltä kuvattuja ottoja sujautetaan yhteen keskivertoa paljon kätevämmin. Toisaalta välillä Johnson viittaa taas film noiriin käyttämällä lähes huvittavia temppuja mm. actionkohtauksissa.
Jouduin katsomaan Brickin kahdesti ennen kuin uskaltauduin sanomaan siitä mitään. Muoto vakuutti minut jo ensimmäisistä sekunneista lähtien, mutta rohkea käsikirjoitus jätti paljon arvioimisen varaa. Siitä joko pitää tai ei pidä. Brickiä kritisoivat perustavat väitteensä usein sen ”epärealistisuuteen”, mutta elokuvat eivät koskaan (eikä tulisi) tähtää realismiin. Ei siis ole ihme, että Brick on saavuttanut suuren kulttisuosion juuri sen omalaatuisuuden ansiosta ja myönnän olevani yksi näistä ”kultisteista” tästä lähtien.
