Kotimainen elokuva on kehittynyt vuosien varrella mittavasti. Uusi näyttelijöiden lahjakas sukupolvi on alkanut syrjäyttää vanhoja konkareita eläkepäiville. Loputtomien draamaelokuvien jatkumo on pysähtynyt ainakin hetkeksi, ja kaivattua piristystä haetaan rentojen komedioiden merkeissä. Vaikutteita haetaan melkeinpä Holly-kylästä asti. Jälkijunassa tullaan toki vieläkin, mutta välimatka kiristyy kokoajan. Jotta vauhti ei kiihtyisi liian nopeaksi, tarvitaan Kulman poikien kaltaisia teoksia pitämään keskipaksu vauhti yllä.
Suomalaiset eivät ole maailman helpoin kansa naurattaa, mutta silti huumori irrotetaan yleensä melko simppeleistä lähtökohdista. Tässä tapauksessa ohut tarina leikittelee suomalaisten äijien intohimolla urheiluun, alkoholiin ja ihmissuhteisiin.
Paikallinen puulaakijoukkue Kulman pallot kilpailee noususta 3. divariin. Joukkueen intohimoiset kannattajat Petri, Komentaja, Sarttila ja Terho tekevät miltei mitä vain saadakseen joukkueensa voittoon ja itsensä huomatuksi näissä piireissä. Joukkueen pahin haastaja on teknisesti taitavampi AC United.
Petri ihastuu futisfaniksi osoittautuvaan Emmiin, jonka kämppis on sattumoisin vihollisjoukkue AC Unitedin paras pistemies Tuukka Tiensuu. Hetkellinen romanssintynkä muotoutuu erilaisten tapahtumien ketjuksi, kun Petrin kaverit saavat tietää, kenen kämppis Emmi on. Ja kumpaa joukkuetta Petri todellisuudessa kannattaa?
Elokuvan huumori nojaa enemmän hahmoihin kuin tarinaan. Mitään erityisen omaperäistä ei hahmoissakaan kuitenkaan ole. Karkea kielenkäyttö ja yllättävän homoeroottinen kuvasto saattavat joitakin naurattaa, mutta parempiakin keinoja luulisi jo olevan keksitty. Hahmot muistuttavat monia jo aikaisemmin tavattuja hahmoja eri elokuvista.
Näyttelemisessä ei sinänsä ole vikaa. Ainakin kärkinelikko vetää kyllä roolinsa mallikkaasti, vaikka paikoitellen hieman ylinäytellään. Suomi tarvitsee sellaisia näyttelijöitä, kuten Joonas Saartamo ja Janne Ravi. Näiden miesten rahkeet riittävät vaikka toimintaelokuvaan.
Kulman pokien musiikkipuoli on puolestaan antoisaa, ja biisit, kuten esim. ”Minä ja Jari” löytävät hyvin paikkansa kohtausten väliin. Elokuvan äänet ovat muutenkin Suomi-filmiksi yllättävän selkokuuloiset. Äänet ovat silti edelleen yksi asia, joihin tulisi kotimaisten leffojen tekijöiden panostaa.
Elokuvalla on rento ote katsojasta, mutta se ei tällä kertaa riitä naurujen tehostamiskeinoksi. Sopii toivoa, että tästä opittaisiin edes olemaan ensi kerralla hieman omaperäisempiä.
