Kaunis, nuori japanilaistyttö kävelee talolle. Sisällä on hiljaista ja seinät ovat paljaita. Lattia on peitetty roskalla, paperilla ja ruoalla. Talon omistava dementoitunut amerikkalaisrouva ei vastaa hoitajansa kommunikointiin. Tyttö alkaa siivoamaan, kavuten hiljattain talon yläkertaan. Roskapalaset johdattavat tyhjään makuuhuoneeseen. Tai melkein tyhjään, vastapäisessä seinässä seisoo merkityksettömän näköinen kaappi. Mutta kuuleeko tyttö oikein, tuleeko kaapista ääniä? Hiljaa, sydän tykyttäen, tyttö sipsuttaa kaappia kohti. Lähemmäs, lähemmäs, lähemmäs; hän kurottaa ovea kohti… ei mitään. Tyhjä kaappi. Mutta tyttö kipuaa kaapin sisälle, hänestä tuntuu vieläkin että kaapista tulee ääntä… Kaappi sulkeutuu. Hiljaisuus valtaa talon jälleen kerran. Seuraavana päivänä amerikkalainen vaihto-oppilas Karen tulee talolle tuuraamaan Yoko-nimistä hoitajaa, joka ei sinä aamuna saapunut työpaikalleen.
Japanilaisen Takashi Shimizun ohjaama The Grudge (re-make miehen omasta Ju-on-elokuvasta) on hyvin perinteinen kauhuelokuva, ja jo siitä sen tulisi saada erikoismaininnan. Nykypäivänä monet elokuvan tekijät ovat tuhrineet kauhuelokuvagenren mainetta luomalla turhanpäiväisiä teinikauhumurhaajia tai digiefektimörköjä, jotka eivät muutamaa shokkiefektiä lukuunottamatta ole pelottavia. Ainoa erikoistunut kauhugenre, joka on kunniakkaasti viime vuosina noussut jaloilleen, on zombiefilmit, mutta hyvää psykologista kauhuleffaa ei ainakaan Hollywoodilta ole pitkään aikaan ilmestynyt (allekirjoittanut ei ole nähnyt tuoretta Saw-elokuvaa). Noh, nyt on jälleen kerran etsitty uutta potkua kauhuelokuviin Japanista, ja siinä missä pari vuotta sitten ilmestynyt Ring suoriutui välttävästi, The Grudge suoriutuu oivallisesti.
Vastaus ensimmäiseen polttavaan kysymykseen on kyllä: The Grudge on helposti pelottavimpia leffoja mitä olen aikoihin nähnyt. Tarinan tapahtuma on sijoitettu fiksusti Japaniin, joka on eristäytyneen kulttuurinsa takia omiaan luomaan pohjan tälle vähäeleiselle ja hiljaiselle kauhunäytelmälle. Shimizun rauhallisen tyylin takia katsojalle ei anneta montakaan mahdollisuutta kiljaista: “IIK!” shokkitilassa, vaan kauhun ilmapiiriä rakennellaan jatkuvalla kerrostumisella, joka loppua kohden kasaantuu painostavaksi jännitteeksi ja lopulta räjähtää hyytäväksi ratkaisuksi. Kylmähermoisemmat ihmiset eivät näe elokuvaa välttämättä niinkään pelottavana, mutta enemmänkin yliluonnollisena trillerinä, joka nappaa heti alusta koukkuunsa, eikä päästä irti kuin vasta loppumetreissä. Säikympänä ihmisenä kiermurtelin kuitenkin penkissäni varsin ahdistuneena joissakin huippukohdissa, kuten toimistorakennuksen kohtauksessa, jossa valot sammuilivat, käytävät kolisivat ja turvakamerat paljastivat yliluonnollisia varjoilmestymiä.
Hirviöefektit The Grudgessa ovat hyvin inhimillisiä, ja varsinaisten digiefektien käytön tiedostaa vain yhdessä lyhyessä kohtauksessa. Ensisijaisena ulkoisena viehätyksenä toimii kuitenkin Shimizun luoma miljöö. Harmaat värit, pelkistetyt ympäristöt ja ylipäätänsä perinteinen japanilaistunnelma tekevät elokuvasta kauniin elämyksen, jonka sisälle katsoja imeytyy puolitoistatuntisen ajaksi.
Näyttelijätyöskentely on enimmäkseen hyvää, vaikkei se nousekaan elokuvan kriittiseksi tekijäksi, kun kaikki henkilöt ovat periaatteessa elokuvan manipuloivan pahuuden pelinappuloita. Iki-ihana silmänkutristaja Sarah Michelle Gellar tekee perinteisen mysteerinselvittäjäneidon roolin, kuka hiljalleen juonen edessä raottaa japanilaisen lähiöperheen synkän salaisuuden. Ei kestä kauan ennen kuin neito ymmärtää itsekin takertuneensa helvetilliseen painajaiseen, mistä ei ole järjellistä ulospääsyä. Kaikki kunnia neiti Gellarille siitä, ettei hän missään vaiheessa sorru hysteeriseen panikointitilaan tai buffymaiseen asskick-vaihteeseen, joka olisi hetimmiten tuhonut elokuvan tunnelmalatauksen.
Mutta eikös se sanonta mene niin, että ei hyvää ettei jotain huonoakin. Elokuvan loppuratkaisu meni hieman överiksi, kenties Shimizun yli-innokkuden takia. Hirviöitä kun tuntuu viimeisen kymmenminuuttisen aikana lymyilevän jok’ikisessä nurkkauksessa, ja homma on sortua jo hieman koomilliseksikin. Elokuvan viimeinen kohtaus tuntuu jotenkin kamalan kliseiseltä, mutta toisaalta erilaista loppua sille ei varmaankaan olisi voinut uskottavasti rakentaa. Elokuvan juonelliset käännekohdat ja tavanomaisen aikajanan sekoittelu oli kuitenkin todella saumattomasti tehty, ja kun se keskittyi erittäin monipuolisesti useaan eri henkilöhahmoon, voi tarinan heikon lopun suurimmin osin antaa anteeksi. The Grudge ei aivan edusta lajityyppinsä kärkikaartia, mutta on kuitenkin helpottava esimerkki siitä, että kauhuelokuva elää ja voi hyvin 2000-luvullakin. Joitakin tämä elokuva saattaa hölmistyttää, mutta oikealla asenteella tästä saa hulppean kauhukokemuksen, joka jättää sen selkäpiitä karmivan kylmän väreen niskallesi.
nimimerkki: SpaceCadet1
