Se on 2. maailmansota nyt. Vihulaisia pommitetaan amerikkalaisten toimesta, vaikka ne sattuvat olemaankin vain pieniä ja köyhiä italialaisia. Oikeastaan koko homma on yhtä zoukkia. Kaikkien riveistä kuolee miehiä, mutta italiattaret ovat valmiita palvelemaan kaikkia tasapuolisesti. Businestä harrastetaan monella tapaa, vaihtokauppa kukoistaa, eikä ketään vaikuta kiinnostavan etiikka. Sota on samalla sekä mieletöntä että ällistyttävän typerien upseerien vuoksi hauskaa (katsojalle).
Keskellä hävitystä kunniakas kapteeni Yossarian alkaakin saada tarpeekseen. Miehiltä vaaditaan liikaa. Kapun todellisuudentaju on hämärtymässä ja kun kaikki lentäjätoveritkin alkavat vähitellen kaikota elävien kirjoista, Yossarianin elämänhalu nousee ohi kaiken muun.
Catch-22 perustuu Joseph Hellerin romaaniin. Kirjan lukeneet pitävät elokuvaa huonona. Pääosin syistä, jotka ainakin minusta olivat pelkkää plussaa. Tekele vaikuttaa sotaelokuvien Viime vuonna Marienbadissa -pätkältä. Se on surrealistinen, yllättävä, (muka-)sekava ja hahmot tuntuvat humoristisen epärealistisilta. Lisäksi, toisin kuin mainitsemaani Marienbad- filkkaa, tätä leffaa siivittää huumori. Ei elokuva, jossa itse maestro Orson Welles heiluu ylensyöneenä kenraalina, voi olla huono.
Kapteeni Yossariania esittää Alan Arkin. Muutamien italiattarien lisäksi myös Allu nakuilee, mutta on hän osassaan muutenkin vallan pätevä. Muita mainitsemisen arvoisia kasvoja leffassa ovat Anthony “Psycho” Perkins poloisena pappina, keskiyön cowboynakin loistanut Jon Voight sodan rahaksi muuttavana hymypoikana ja Bob Newhart majurina, josta tuli majuri siksi, että hän oli nimeltään Majuri ja koskapa hän ei halunnut epäpätevyytensä tulevan selville hän ei milloinkaan ollut tavattavissa kuin ollessaan tavoittamattomissa. Kuvissa on mukana myös muusikko Art Garfunkel, Paul Simon jätettiin kertoman mukaan leikkaushuoneen lattialle.
