Rémy (Girard) makaa sairaalassa samalla tietäen kuolevansa pian. Hänen poikansa Sébastien (Rousseau) tulee tapamaan isäänsä ja samalla hän yrittää korjata rikkoutuneita välejään hänen isäpoikasuhteeseensa. Rémyn ystävät tulevat jakamaan hänen viimeiset hetket sairaalaan, ja samalla kuolinvuoteen ympärillä on aikaa katsella omaakin elämää.
Parhaan ulkomaisen elokuvan Oscarin voittanut Barbaarien invaasio on oikeasti hauska, mutta samalla myös koskettava tarina. Elämänmakuinen ote tarjoaa raikkaan ilmapiirin ja haikean tunnelman. Tällaiset elokuvat ovat aina uponneet meihin tavallisiin tallajiin, sillä meihin uppoaa tavallisten ihmisten ilot ja surut, mutta tuosta huolimatta minusta tästä jäi puuttumaan jotain. Minä pidin kyllä tästä leffasta, ihan aidonoloinen kertomushan tämä, mutta kuitenkin kyseessä oli pienoinen pettymys, sillä minä odotin paljon enemmän Oscarin (vielä aika arvokkaan sellaisen) voittaneelta leffalta.
Tämä on jatkoa elokuvalle Amerikan imperiumin rappio, jota en ole nähnyt. En tiedä vaikuttiko tuo asiaan, mutta tältä elokuvalta jäin odottamaan henkilöhahmoilta enemmän syvyyttä. Jokainen näyttelijä vetää pointsit kotiin, mutta useilta henkilöhahmoilta jäi odottamaan paljon enemmän syvyyttä. Ohjaaja Arcand kuljettaa tarinaansa mukavan verkkaisesti eteenpäin, eikä ohjausta voi kovasti moittia, mutta saman miehen käsikirjoitus ei ollut ihan täydellinen.
Huumeita, kuolemaa ja elämää sisältävä Barbaarien invaasio jätti hieman kylmäksi tämän katsojan. Jotain jäin kaipaamaan, mutta siitä huolimatta kyseessä on hyvä filmi, jonka voisi tarkastaa joskus myöhemmin uudestaankin. Kyllä nämä elämänläheiset tarinat ovat ihan piristäviä katselukokemuksia, joista voi tulla jopa mestariteoksia, mutta tämä ei lukeudu tuohon kastiin kaikista kehuista huolimatta. Kolme ja puoli pojoa minä nyt annan, sillä olihan tämä hyvä leffa, mutta minä jäin odottamaan jotain paljon suurempaa.
