Steven Spielbergin varhainen mestariteos, piinaava jännäri, Duel, on ehdottomasti yksi 70-luvun parhaista elokuvista. Dennis Weaver onnistuu roolissaan kauppamatkustaja David Mannina, ja se onkin tärkeää, sillä muut näyttelijät jäävät taka-alalle. Pääosia näyttelevät Weaver, Punainen Plymouth ja upea, öljyn ja ruosteen värjäämä rekka. Kuskia ei näytetä kättä ja jalkaa enempää, ei edes lopussa. Psykoottinen rekkakuski pidetään näkymättömissä koko elokuvan ajan. Lisäksi hienoilla äänitehosteilla ja aidoilla roolisuorituksilla täytetty Duel tuo jotain uutta “kissa ja hiiri” -genreen.
“Okay, if you wanna play games.”
Hullu rekkakuski ryhtyy leikkimään “kissaa ja hiirtä” Weaverin esittämän kauppamatkustajan kanssa. Siitäpä seuraa puolitoistatuntinen takaa-ajo. Kuulostaako pitkäveteiseltä ja tylsältä? No, sitä se ei ole, koska väliin on ahdettu huumoria, draamaa, mysteereitä ja juuttunut koulubussi. Duelin loppukohtaus on kaikessa yksinkertaisuudessaan hieno. En viitsi kertoa enempää, etten spoilaisi loppuratkaisua kuten IMDB:n triviatieto-osasto (Huom! Siellä ei ole spoilerivaroitusta). Verta tai suolenpätkiä ei ole odotettavissa, ja senhän voi jo ikärajoista päätellä (USA:PG, Suomi:K-11, Ruotsi:11, UK:PG).
Duelin kaltainen huippulaadukas trilleri on luultavasti vaatinut suuren budjetin ja pitkän kuvausajan. Vai onko? Duel on kuvattu 13 päivässä ja budjettikin on vain 450 000 dollaria, eli n. 378 500 euroa. Runsaasti eri kuvakulmia hyödyntävä ja Hitchcockin Psykon sekopäiselle soundtrackille vertoja vetävän musiikin siivittämä, oikeasti jännittävä ja ahdistava Duel on elokuvahistorian merkkipaalu. Se osoittaa, miten tehdä mielenkiintoinen “kissa ja hiiri” -elokuva. Jos etsit hyvää viihdettä (tai muuten vaan nostalgiaa tai klassikkoa) on Duel ehdoton valinta, tiivistunnelmainen ja ahdistava jännäri perinteisellä juonella on ehdoton lauantai-illan viihdepläjäys. Ja ihme kyllä, Duel on saanut alkunsa tositapahtumista, ja Spielberg bongasi tarinan Playboysta.
“How can he go so fast?”
Nyt kun olen nähnyt sekä TV- että teatteriversion, voin rehellisesti sanoa, että ei niissä mitään suurta eroa ole, pari lisäminuuttia vain. ehkä teatteriversio kuitenkin kiilaa TV-version ohitse. Molemmat ovat kuitenkin klassikkoja sekä erittäin hyvää viihdettä. Koska eroa ei ole kuin parin minuutin autoilun, alkutekstien ja lopputekstien verran, ei kummassakaan versiossa ole mitään ylivertaista toisiinsa nähden.
“Well it’s about time, Charlie!”
Universal julkaisi vuonna 2004 DVD:n, ja tässäpä vähän asiaa siitä:
Kuva on masteroitu hienosti; roskia tai naarmuja ei ole nähtävissä juurikaan. Kuvassa on kuitenkin lievää rakeisuutta. Ääniraidatkin ovat kohdallaan: Hyvälaatuiset DD 5.1 ja DTS -raidat ovat komeaa kuultavaa. Kohinaa tai muitakaan häiriöitä ei ole havaittavissa. Ekstrapuolella asiat ovat yhtä hyvin: Kolme haastatteluista koostuvaa dokumenttia ovat hyvin valaisevia ja kiinnostavia. Lisäksi löytyy perinteinen kuvagalleria, jonka kuvissa ei ole mitään erikoista. Levyn viimeinen ekstra on traileri, joka on tavallistakin hupaisampi: rekan tööttäysten lomassa sana “Duel” toistuu muistaakseni ainakin yhdeksän kertaa. Traileri ei tosin selvennä juonta yhtään. Ainoastaan Spielbergin kommenttiraitaa jäin kaipaamaan. Luulisi tästä olevan paljon kerrottavaa. Huomioikaa, että kaikki ekstrat ovat suomeksi tekstitettyjä.
Jälleen kerran Universalilta julkaistiin hyvä elokuva hyvässä paketissa. Vaikka Duel ei olekaan mitään verimättöä, on se silti hyvä toimintatrilleri. Jos lauantai-iltasi käy tylsäksi taio kaipaat annoksen nostalgiaa, suosittelen lämpimästi Duelia. Se on Steven Spielbergiä parhaimmillaan; vaikka Spielbergin ansiolistalta löytyy niin Jaws, E.T., Jurassic Park kuin Kadonnut Maailmakin, Duel yltää kaikkien ohi, niukasti, mutta silti.
Ps. Bongatkaa yhdessä takaa-ajo kohdassa Steven Spielberg istumassa Plymouthin takapenkillä ja Spielbergin heijastus puhelinkopin lasissa. Lasissa näkyy myös kuvaajan käsi.
nimimerkki: pasa
