Kauhuohjaajalegenda John Carpenterin koko filmografia on jäänyt meikäläiselle suht. tuntemattomaksi. Osasyynä tähän voi olla se, että miehen nykypäivän tuotannot ovat olleet sen verran kuraisia laadultaan, ettei niitä ole elokuvapiireissä sen kummemmin hehkuteltu. Väistämättä tulee mieleen, että 56-vuotiaalla konkarilla alkaa iän myötä myös ideat loppumaan. Noh, joka tapauksessa miehen varhaistuotantoa ei voi olla huomioimatta. Äijän debyyttileffa Dark Star oli naurettavan hyvä ja ironinen scifi-parodia, ja sen siivittämänä mies on ohjannut muun muassa aika monille tutun Halloweenin (1978) ja hyytävän Christine – tappaja-auton (1983). Tähän väliin mahtuu kuitenkin suuren kulttimaineen saavuttanut John Carpenter’s – The Thing, typerästi suomennettuna: ”Se” jostakin. Jotkut varmaan tietävätkin, että elokuvan juoni perustuu aika paljolti John Campbellin vuonna 1938 kirjoittamaan ”Who Goes There?”-scifiromaaniin ja Howard Hawksin mustavalkoiseen kauhuklassikkoon ”The Thing From Another World”. John Carpenter ei kuitenkaan ole tyytynyt ainoastaan kierrättämään vanhoja ideoita, vaan on lisännyt tähän mestarilliseen elokuvaan omiakin mausteitaan, luoden oman nerokkaan otus-visionsa.
Elokuva alkaa ensiminuuteilta vakuuttavasti; siirrymme hyiseen Antarktikaan vuonna 1982. Kamera seuraa pahaa enteilevän basso-ooperan säestyksellä vuoristojen yllä lentävää helikopteria, jonka matkustajat kiitävät tundran yli jahtaessaan siberianhuskya kiväärien kera. Takaa-ajo päättyy amerikkalaiseen tutkimuskeskukseen, missä norjalaiset kohtaavat noutajansa. Amerikkalaiset ovat ällikällä lyötyjä; miksi ihmeessä aikuiset miehet ammuskelevat koiria näillä leveysasteikoilla? Miehet ymmärtävät miksi vasta paljon myöhemmin, mutta se saattaa olla jo liian myöhäistä heidän kannaltaan.
Kaikesta pystyy päättelemään, että kyseessä ei ole mitään tusinakauhua; Carpenter jos kuka tietää, miten pitää jännityksen ja pelon ilmapiirin maksimaalisella tasollaan. Hän ei ole tyytynyt heittelemään kauhupläjäyksiä tasaiseen tahtiin katsojan eteen, kuten esimerkiksi Halloweenissa, vaan rakentelee rauhallisesti hiostavan tunnelman tasoa, ja iskee vasta silloin kuin vähiten sitä odotat. Katsoja saa joissakin kohdissa odottaa harvinaisen pitkäänkin, ennen kuin mitään ”pelottavaa” oikeasti tapahtuu. Tästä johtuen toiminallisemman kauhun ystävät tulevat luultavasti pettymään. Joissakin kohtauksissa meininki saattaa muistuttaa hämärästi saman ajan splatter-leffoja, mutta ero niihin on se, että The Thingin erikoisefektit ovat raudanlujien ammattilaisten tekemiä, eivätkä naurata tippaakaan (kuten esimerkiksi samana vuonna tehty Evil Dead), eikä veren roiskuminen ole läheskään samalla tasolla. Carpenterin taitava tapa luoda tunnelmaa pitää kuitenkin suurimman osan katsojista liimautuneina ruudun äärellä.
Näyttelijäsuoritukset ovat rautaa, joten tässäkään saralla ei voida camp-henkisyydestä kehuskella. Carpenterin haalima joukko keski-ikäisiä kaljamahoja saa elokuvan tilanteen vaikuttamaan kutkuttavalta ja hieman epätoivoiseltakin; ryhmä tavallisia mattimeikäläisiä vastaan suurta tuntematonta uhkaa. Nuori Kurt Russell tekee yhden uransa roolitöistä helikopterilentäjä McReadyna, joka päättää kaiken kaaoksen keskellä ottaa vastuun miehistä. On kiinnostavaa seurata, miten elokuvan edetessä hahmojen luottamussiteitä koetellaan viimeisen päälle. Kuten eräskin hahmo yhdessä vaiheessa sanoo: ”Nobody trusts anybody now”. Carpenter on täten onnistunut luomaan psykologisen tason The Thingiin, missä ihmisen paranoia ja selviytymishalut nousevat pääteemoiksi. Vielä erityismaininta Wilford Brimleyn loistavasta tulkinnasta hieman tärähtäneenä tohtori Blairina, joka on ehkäpä se mieleenpainuvin roolisuoritus tässä leffassa.
Viimeiseksi pitää antaa suuret aplodit elokuvan hirviöefektigurulle Rob Bottinille. Miehen maskeeraamat otukset ja härdellit ovat elokuvan antoisimpia hetkiä. Veri– ja mössöefektit ovat hetkellisesti hyvinkin kuvottavia, mutta inhorealismin äärirajoja ei sentään (ihan) koetella. Voi kyllä kuitenkin hyvin olla, että parit hyvät yöunet saattavat mennä tämän karmivan kauhukokemuksen takia.
The Thing on eittämättä parhaita kauhuelokuvia, mitä on koskaan tehty. Kaikki konseptit on tehty sellaisella huolella ja tarkkuudella, että tästä pläjäyksestä on huono mennä mitään huonoa sanomaan. Elokuva on ihan oikeasti pelottava, eikä se sorru mihinkään yliyrittämiseen tai ennalta-arvattavuuteen, kuten lähes jokaiset nykypäivän Hollywood-teinikauhut. Ja sokerikuorrutuksena, pääsemme nauttimaan legendasäveltäjä Ennio Morriconen selkäpiitä karmivasta musiikista, joka ihan oikeasti avitti tämän elokuvan pelottavuutta. Monille jää varmaankin leffan tunnari kaikumaan korvien välissä pitkään aikaan. Ehkä melkein parasta elokuvamusiikkia ikinä.
Vuokraamani DVD-versio sisälsi tavallista mielenkiintoisemman Making Of-dokkarin, mikä paljastaa esimerkiksi syyt siihen, miksi näyttelijäkaartissa on vain miehiä, tai miten eräs hirviöefekti jouduttiin tekemään uusiksi, koska se muistuttii liikaa suihkulähdettä Los Angelesissa. Dokkarissa ei ole juurikaan siirappimaista nuoleskelua, vaan on suurimmin osin Carpenterin, Bottinin ja muun tekijäkaartin valittelua elokuvan luomiseen liittyneistä (loputtomista) ongelmista. Tämä tekeekin rainasta tuplasti hauskempaa seurattavaa, mikä vaan lisäsi tämän koko kulttikokemuksen nautittavuutta.
nimimerkki: SpaceCadet1
