Ihmiskunnalla on paha tapa jopa kriisin aikana pysyä hajanaisena ja pelottavinta on se että välttämättä “oikeaa” ja “väärää” ei ole mahdollista erottaa ja kaikista pelottavinta on se että molemmat näkemykset saattavat olla oikeita.
George A. Romeron esikoinen rahoitettiin laittamalla rahat yhteen ja harrastajavoimin, mutta moiset seikat eivät muuta todellisuutta minnekään: Romero loi oikeasti pelottavan ja mielenkiintoisen kauhuelokuvan jonka klassikkomaine on ansaittu. Kuolleet nousevat henkiin ja ne tappavat ja syövät ihmisiä. Barbara (Judith O’Dea) ja Johnny (Russell Streiner) käyvät viemässä kukkia isänsä haudalle, mutta heidän kimppuunsa karkaa mies (S. William Hinzman) ja Barbara pakenee järkyttyneenä taloon. Paikalle saapuu myös Ben (Duane Jones) joka osoittautuu määrätietoiseksi ja toimeliaaksi henkilöksi ja muuttaa talon linnoitukseksi. Kellarissa piilossa olleet Harry Cooperin (Karl Hardman) johdolla tulevat esille, jolloin piiritystilanne muuttuu myös valtataisteluksi ja vasta yhteinen päämäärä pystyy luomaan eloonjäämiselle tarpeellista yksimielisyyttä. TV:n ja radion kautta Romero rakentaa taustatatahtumia pienelle ihmisryhmälleen ja myös esittää sheriffi McClellandin (George Kosana) johtamaa tuhoamisryhmää joka tappaa haudasta nousseita. Vastoinkäymiset kylläkin rikkovat mahdollisuudet yhteistyöhön ja sitä myötä eloonjäämiseen.
Romero tarkkailee anonyymiä ja sekalaista ryhmäänsä tieteellisellä tarkkuudella ja vaikka kerronta-aika on lyhyt ehtii hän osoittaa jokaisen hahmon olevan virheellinen. Duane Jones tulkitsee määrätietoista Beniä jonka käytännöllinen ajattelutapa on hyödyksi, mutta hänen kykynsä ihmiskäsittelijänä ovat varsin huonot vaikka hän yrittää kovasti. Karl Hardman antagonistina on yhtä realistisesti käsitelty, sillä vaikka hänen näkemyksensä osoittautuu traagisesssa lopussa oikeaksi ei hänelläkään ole riittävää kykyä ymmärtää yhteistyön jatkamiseb merkitystä ja lisäksi hänellä on sellaisia velvoitteita joita Benillä ei ole, joten kaksi päähenkilöä ovat auttamatta ristiriidassa vaikka ovat molemmat oikeassa.
Muu näyttelijäkaarti on luonnollisesti kahden “puolueen” välisinä äänestäjinä ja tukijoina, joskin heissäkiin pätee sama naturalistinen, kiihkoton käsittelytapa. Kuvaus noudattaa [I]film noirin[/I] tyyliä jyrkkine varsjoineen ja siten rikkoo ehdottoman realismin vaikutelmaa, mutta Romero onnistuu osoittamaan ihmiskunnan todellisen riitaisuuden. Ehkä halu ja kyky tappaa “aatteen” puolesta on jossain yhteyksissä ihailtavaa, mutta Romero osoittaa sen olevan myös suuri riskitekijä kriisitilanteissa.
Nimiolennot ovat realistisesti kömpelöitä, rumia ja koska tilanne on vielä uusi eivät ne ole mätiä. S. William Hinzman tekee elokuvan historiaa olemalla ensimmäinen valkokangasta täyttävä kannibaalizombie ja hän liikkuu nykien ja kömpelösti, mutta kuitenkin pelottavalla itsepintaisuudella. Karkeasti liikkuvat nimioliot ovat täydellisen inhottavia juurikin huomattavan inhimillisyytensä vuoksi. Jokin ei vain ole niissä kohdillaan ja vertakaan ei ujostella käyttää.
Romero luo uuden aligenren kauhuelokuvaan ja siinä samalla myös mielenkiintoisen sosiaalisen tutkielman ihmisluonteesta.
