Komedia on genreistä hankalin. Palkintogaaloissa hyljeksitty, laatua naurumittareilla mittaava. Coenien käsittelyssä komedia, oli aiheena vaikka sitten julma rikos, ei tunnu lainkaan hankalalta. Ei ainakaan Burn After Readingin synkän sekoiluvyöryn tapauksessa.
Burn After Readingin kohdalla avain menestykseen on hahmoissa. Ja siinä, miten mahtavasti noiden värikkäiden ja eläväisten hahmojen elämät sotkeutuvat toisiinsa leffan mittaisella matkalla. Nimeämättömät ja onnettomat paperisivuhahmot matkalla kohti tarinan velvoittamaa kadotusta ovat kiellettyjen aineiden listalla, kun Coen-tuotemerkkitakuu toimii ja toimiessaan vetää samalla staroja puoleensa kuin kärpäspaperi kärpäsiä. Vahvat osat saavat vahvoja tulkkeja. Ja huumori kukkii vuoroin harkitun kuivakkana, vuoroin korpinsulkaa synkempänä.
Burn After Readingissa valovoimaisimman suorituksen kiskaisee, ei laisin yllättäen, Joel Coenin vaimo Frances McDormand viidennellä Coen-visiitillään. Mikä kameleontti McDormandista paljastuukaan tämän pukiessa turhien ulkonäkötraumojen viittaa ylleen antaumuksella. Hollywoodin veikeät hurmurit Clooney ja Pitt pistävät komediavaihteen päälle: vakionaama Clooney häntäheikkinä, joka yrittää nauttia liian monta suupalaa kerralla, ja Pitt yllättävästi stereotyyppisenä kuntosalihomona. Punapäisen Tilda Swintonin hahmo on kuin Täydellisistä naisista mukaan karkeloihin repäisty vahva ja itsenäinen, mutta itseään silti etsivä, aikuinen nainen. Maestro John Malkovich pääsee lähinnä asennekiroilemaan tyhjän päällä taiteilevana virastoluuserina. Taustahenkilöstö on vahva ja virastomaista kankeutta mahtavasti huumorikentille pudotteleva. Mainittakoon ainakin J.K. Simmons, joka tiivistää hahmojen ihastuttavan idioottimaisuuden viraston asioiden tolaan kummastuneena isoherrana.
Coenien komedioissaan käsittelemät aiheet eivät ole helppoja (mm. potkut, avioero, petos, kuolema…), mutta oikein käsiteltynä kaaos muuntuu oivasti tummaa komediaa eteenpäin vieväksi leffapolttoaineeksi. Burn After Readingin se siivittää haastamaan jopa duon tähän asti merkittävimmät teokset, The Big Lebowskin ja Miehen, joka ei ollut siellä. Pienenä negatiivisena loppuhuomautuksena on hyvä sanoa, että vaikka Coenit toistavatkin tarkkaan omaa tyyliään, on tiheässä julkaisutahdissa ja linjan suoruudessa (velmut rikoskomediat vs pykälää synkemmät draamat/trillerit) riskinä opittuun kaavaan hukkuminen. Jo seuraaja Serious Man tuntuu kulkevan liian läheltä After Readingin juonipolkuja, vieläpä paljon vähemmällä latauksella. Kuin olemassaoloonsa lannistuneena.
Burn After Reading sen sijaan on hahmojaan pää edellä päin ongelmia puskiessaan lannistumaton, tietoisen hullu ja hävyttömän hauska. Ja Coen-filmografiassa turhaan välityöksi leimattu.
