Vuonna 1985 syntynyt Jackson Stewart tuntuu sisäistäneen synnyinaikakautensa kauhuelokuvien estetiikan melko hyvin, sen verran tyylipuhtaalta suoritukselta hänen esikoisohjauksensa Beyond the Gates tuntuu.
Elokuva kertoo Gordon ja John Hardestysta, kahdesta toisistaan vuosien varrella etääntyneestä veljeksestä, jotka kohtaavat jälleen alkaessaan koota kasaan isänsä 1990-luvulla perustaman videovuokraamon jäämistöä. Veljesten isä on kadonnut – tällä kertaa todennäköisesti lopullisesti – reilut puoli vuotta aiemmin, ja osaltaan tämän asian jälkihoidon myötä veljesten välirikko on syventynyt entisestään. He löytävät vuokraamon takahuoneesta Beyond the Gates -lautapelin sekä siihen limittyvän merkillisen VHS-kasetin. Leikkimielisesti aloitetun lautapelisession edetessä alkaa näyttää siltä, että lautapelillä on jotain tekemistä isän katoamisen kanssa, ja veljekset sekä Gordonin tyttöystävä Margot alkavat ajautua koko ajan pelottavampaan maailmaan.
Se, miten paljon Beyond the Gates -elokuvasta saa elokuvaviittausten osalta irti, riippunee kunkin katsojan aikaisemmasta perehtyneisyydestä 1980-luvun sekä 1990-luvun alun aikaiseen kauhugenreen. Oman elokuvasivistykseni kautta tunnistin elokuvan omaavan hengenheimolaisuutta mm. Evil Dead- ja ensimmäisen Riiviöt-elokuvien kanssa, mutta esim. DVD-version takakannessa mainitun Stuart Gordonin elokuvat ovat ainakin toistaiseksi itselleni katseluelämyksinä asti tuntemattomia. Olettaisin siis, että jonkinlaista mielenkiintoa tuon aikakauden kauhugenreen on hyvä olla olemassa elokuvasta nauttiakseen, mutta ilman ennakko-odotuksia tai -tietoakin Beyond the Gates tarjonnee kohtalaisen viihdyttävän elokuvahetken. Ja toki myös elokuvan tapahtumaympäristö – 1980- ja 90-luvun kauhuelokuviin keskittynyt videovuokraamo – ruokkii sekin omalta osaltaan katsojaa pohtimaan omaa suhdettaan kyseisen aikakauden ja genren töitä kohtaan.
Beyond the Gates pelaa tyylikkäästi kauhugenren kliseillä: mm. monesta elokuvasta tutut sivuhahmot (kuten syrjäytynyt nilkki, pelottava kaupanpitäjä, pikkukaupungin hyvä poliisi) tulevat esitellyksi, mutta jokainen hahmo on tehty tyylillä eikä näyttelijätyön yleislinjasta löydy moitittavaa. Pääkolmikosta erityisesti Graham Skipperin Gordon-roolista välittyy pienin elein se epätoivo, jota painajaismaiseen tilanteeseen ajautunut tavallinen tyyppi voi kokea. Näyttelijöistä kuitenkin pienempien sivuroolien esittäjät jäivät tämän elokuvan kohdalla parhaiten mieleen: miehen aikaisempia roolitöitä selaamalla en ole luultavasti aiemmin nähnyt Jesse Merlinin elokuvia, mutta olemukseltaan hän on kuin luotu aavistuksen demoniseksi lautapelikauppiaaksi. Erikseen DVD-levyn kanteen nostettu Barbara Crampton lienee kuitenkin se tekijä, joka tulevaisuutta ajatellen jää Beyond the Gates -elokuvasta parhaiten mieleen: oman alansa ikoniksi nostettu näyttelijä tekee mieleenpainuvan pelottavan roolin lautapelin mukana tulevan VHS:n oppaana. Naisen ilmeilyt, vaihtuvat silmänympärysmeikit sekä toisinaan myös tyhjä katse luovat tehokkaasti pelottavan tunnelman kulloisenkin kohtauksen ylle. Lopputekstien jälkeisenä yllätyksenä “Evelyn” ilmestyy vielä muutamaksi sekunniksi tuijottamaan katsojaa neutraalin ilmein, mutta itselleni nuo sekunnit kerkesivät luoda lievän pelon tunteen siitä, mitä vielä tulisi tapahtumaan (ei lopulta mitään).
Vaikka ulkoisesti Beyond the Gates on tunnusmusiikkiaan (1980-lukuvaikutteisen syntetisaattoripopin ystävänä Vincenzo Salvian kappale Outrun with the dead on syytä erikseen mainita) myöten tyylipuhdas ja sydämellä luotu tribuutti 1980-lukulaisen kauhun merkkiteoksia kohtaan, aivan täydellinen elokuva ei sisällöllisesti kuitenkaan ole. Ehkä jos Beyond the Gates olisi ollut katsottavissa itselleni otollisessa noin 15 vuoden iässä 2000-luvun taitteessa, elokuvan suoraviivaisuudesta olisin saattanut pitää enemmän. Nyt kun ikää on kuitenkin kertynyt, elokuvien sisällöltä saattaa odottaa toisinaan jotain enemmän. Beyond the Gatesin kohdalla käsikirjoitus olisi kaivannut joko enemmän toimintaa tai draamaa. Jopa minä, joka yleensä välttelen pahimpia gore-kuvastoja, olisin kaivannut parin verisemmän kohtauksen lisäksi vielä enemmän ylitselyötyä splatteria. Ja/tai vaihtoehtoisesti, jos esim. päähahmojen keskinäisiä välejä olisi entisestään syvennetty muun toiminnan ohella tai uhista selviytymisen myötä, elokuva olisi niin ikään saattanut olla draamasisällöllisesti vakuuttavampi. Beyond the Gatesin kesto on nykyelokuville maltillisesti 80 minuutin luokkaa, joten tämän elokuvan kohdalla ajallinen venyttäminen olisi ehkä parantanut lopputulosta, jos edellämainitsemiini seikkoihin olisi kiinnitetty huomiota.
Lievistä vioistaan huolimatta Beyond the Gates on varsin mainio elokuvakokemus, jota voinee varauksetta suositella kaikille 1980-luvun – tietynlaisten – kauhuelokuvien ystäville. Ilokseni huomasin myös, että Beyond the Gates keskittyy kauhun tunteen luomiseen ensisijassa tunnelman, ei niinkään yksittäisten säikyttelykohtausten kautta. Ja vaikka lievät komedialliset elementit ovat elokuvassa läsnä – yleisesti elokuva onkin määritelty kauhukomedian genreen – niin oma katselukokemukseni painottui kyllä enemmän tyylipuhtaan kauhun puolelle, eikä komediallisuutta ollut ainakaan haitaksi asti.
