Dora Carringtonin ja Lytton Stracheyn rakkaustarina oli varsin epätavallinen. Ei ollut epäilystäkään siitä, etteikö heillä olisi ollut keskenään vahvaa henkistä sidettä. Sen sijaan seksuaalisesti he eivät olleet toisistaan juurikaan kiinnostuneita – päinvastoin. Lytton oli todella viehtynyt nuorista miehistä, ollen ennemminkin umpihomo. Dorakaan ei pitänyt Lyttonia varsinaisesti minään Adoniksena, vaan haki elämyksiä komeampien miesten lakanoista. Näistä lähtökohdista katsottuna Carrington onkin poikkeava kuvaus kahden ihmisen suuresta rakkaudesta.
Elokuvan käsikirjoituksen jo vuonna 1976 kirjoittaneen Christopher Hamptonin haaveet toteutuivat, kun hän sai elokuvan myös ohjatakseen. Alunperin Mike Newellin piti toimia ohjaajana, mutta kiireet Donnie Brasco -elokuvan parissa antoivat Hamptonille mahdollisuuden. Hamptonin kiinnittäminen olikin parasta mitä elokuvalle voi sattua. Aihe oli muhinut hänen päässään 20-vuotta ja visiot lopputuloksesta olivat varmasti vahvat. Elokuva onkin tehty varsin intensiivisesti. Tunnelma on tarkkaan harkittu ja pieteetillä toteutettu. Toisin sanoen 1930-luvun taiteilijapiirien boheemia elämäntapaa on mielestäni kuvattu todentuntuisesti ja arvostavasti.
Näyttelijäsuorituksia dominoivat Emma Thompson Dorana ja Jonathan Pryce Lyttonina. Varsinkin Jonathan Pryce tekee ällistyttävän hienon roolin. Hänen tulkintansa on viiltävän älykäs, joka on tulvillaan pieniä, hienovaraisia, eleitä, jotka tekevät Lytton Stracheysta äärimmäisen kiehtovan persoonan. Lyttonin elämään kuuluvaa joutilaisuutta ja tietynlaista avuttomuutta käytännön asioissa kompensoivat hänen terävät havaintonsa elämästä. Erittäin moniulotteinen tulkinta Pryceltä…loistavaa!!!
Carrington on oiva esimerkki hyvästä “tunnelma-elokuvasta”. Se ei tarjoa juonellisesti mitään erikoista, vaan pyrkii kuvaamaan elämää sinänsä. Onnen saavuttaminen on niitä elämän suuria mysteerejä, joita tässäkin elokuvassa yritetään ratkoa.
nimimerkki: mauge
