Disneyn Fantasia oli ilmestyessään 1940 mieletön juttu. Upouutta teknologiaa edustavat technicolor -värit ja täysin uudenlainen fantasound –äänentoistojärjestelmä, jossa musiikki kuului useammista paikoista saivat yleisön mykistymään. Nokkelasanaisimmankin lehdistön oli vaikea kuvailla leffateatterissa saamaansa elämystä; klassisen musiikin helmiä, joita kuvittivat taitavien animaattorien hienosti piirtämät visiot.
Pitkällisen pohdinnan myötä elokuvaan valittiin seitsemän tärkeää kipaletta, joista lähes jokainen on tuttu tavallisimmallekin kaduntallaajalle. Pisimmissä esityksissä mielenkiinto lopahtaa väkisin, vaikka kuvitus olisikin komeaa.
Ensimmäiset raidat, Bachin Toccata ja Fuuga sekä Tsaikovskin Pähkinänsärkijä ovat kuvitukseltaan melko innostamatonta katseltavaa, mutta Dukas’n Noidan oppipoika loistava – eikä vähiten suippohattuisen Mikki Hiirensä ansiosta. Seuraava Stravinskyn Kevätuhri kertaa evoluution askeleet vaikuttavasti, mutta hitaasti. Beethovenin Pastoraalisinfonia keventää mukavasti tunnelmaa, kunnes eteen tulee jo liian aivoton ja pitkästyttävä Ponchiellin Tuntien tanssi. Päätös, Musorgskin Yö autiolla vuorella ja vastapainoinen Schubertin Ave Maria ovat ehdottomasti Fantasian hienointa katseltavaa.
Yli 60 vuotta ei tee tällaisille leffoille hyvää. Kun kyseessä on tosiaan audiovisuaalinen trippi vailla juonta, kotiteatterissa siitä pitäisi saada kaikki herkut irti. Äänipuoli on kunnossa, mutta fullscreenin kuvanlaatu kärsii rakeisuudesta. Disney olisi tahtonut Fantasiasta säännöllisin väliajoin uuden ”päivitetyn” version, mutta taloudellisista syistä sellainen nähtiin ensi kertaa vasta viime vuosina. Enkä kyllä paheksu lainkaan pläjäyksen kellottamista uudelle vuosituhannelle Fantasia 2000-filmin myötä, päinvastoin.
Ajan hammas nakertaa väistämättä, mutta tietyt osiot Fantasiaa tempaavat yhä mukaansa hienosti. Disneyn ottama riski näin vieroksuttavan projektin kohdalla on jo yksinään hatunnoston arvoinen. Oivaa unilääkettä niille, jotka eivät ole klassista musiikkia vielä löytäneet.
