Disney. Sillä nimellä on kuuluisaa kaikua elokuvantekijöiden ja katsojien keskuudessa. Kuuluisin yhtiö lienee useista hienoista animaatiofilmeistään kuten Peter Pan, Aladdin ja Leijonakuningas, mutta viime aikoina on mennyt heikommin, sillä suuria hittejä ei studio ole 2000-luvulla saanut aikaan. Tavallisten leffojen puolella on mennyt paremmin ainakin tuottopuolella, nimittäin esimerkiksi mainetta kerännyt Pirates of the Caribbean- sarja on tuottanut yhteensä likemmäs 4 miljardia dollaria. Ja tässä oli vasta yksi esimerkki. Eikä siinä mitään, ihan mainioita elokuvia nuo merirosvoilut.
Tunnustettu fakta on kuitenkin, että Disney on menettänyt aluettaan varsinkin animaatioiden saralla erityisesti Pixarille. Normaalien elokuvien puolella yhtiö on megamenestyksien lisäksi ollut mukana tuottamassa lukuisia floppeja, jotka ovat yleensä olleet tavalla tai toisella seurausta Disneyn politiikasta vääntää elokuvista väkisin perheystävällisiä. Tätä puolta leffoista edustavat mm. Prince of Persian pelisarjasta tehty elokuva Sands of Time, Noidan oppipoika sekä Narnian tarinat. Nyt arvostelun alla oleva Old Dogs edustaa myös tätä tuubaosastoa. Jopa Disneyn mittarilla leffa on harvinaisen huono.
Charlie (John Travolta) ja Dan (Robin Williams) ovat kovan tason liikemiehiä urheiluvälinebisneksessä sekä lisäksi hyviä ystäviä. Lopullinen nousu aivan alan huipulle on tapahtumaisillaan, kun rahakas Japanin sopimus siirtyy lähemmäksi lopullista diiliä. Kesken neuvotteluiden Danin elämään kuitenkin tupsahtaa naikkonen, jonka kanssa hän oli naimisissa yhden päivän ajan yhdeksän vuotta sitten ja joka nyt väittää mukanaan tuomia kaksosia tämän lapsiksi. Kun Vicki (Kelly Preston) sitten yllätäen joutuukin vankilaan pariksi viikoksi pienehkön parkkisakon takia, joutuu lapsikokematon Dan parhaan ystävänsä kanssa kaitsemaan näitä mukuloita sen aikaa. Tämähän on tietenkin todella hauskaa. Oppiikohan Dan tuona aikana pitämään heistä? Kumman hän valitsee: sopimuksen vai perheen?
Leffasta on hyvin konstikasta löytää mitään hyvää, mutta aloitetaan niiden pikku juttujen esiin kaivamisesta. Old Dogsin mielenkiintoisin asia ei suinkaan ole mykistävän jännittävä juoni tai sikahauskat kohtaukset vaan sivuosien näyttelijöiden tunnistaminen. Kyllähän sieltä löytyi tunnetummista nimistä ainakin Matt Dillon, Bernie Mac, Seth Green, Luis Guzman, Laura Allen ja Dax Shepard. Täytyy kuitenkin sanoa, että jos paras anti on tätä, niin mitähän huonoin sitten on. Toinen hyvä puoli on alle 90 minuutin pituus. Sitten siihen pitkään moitelistaan.
Kuten jo totesin, leffan juoni menee mukavasti ilman yllätyksiä, ilman aivotoimintaa. Vitsit ovat puhkikuluneita ja tasoa ”legendaarinen” golfpallo munille. Tällä kertaa vieläpä useasti. Muutenkin leffa ei mene sieltä missä aita on matalin vaan sieltä, mistä se on kaatunut. Tämäkin pikku ongelma saattaisi olla vielä miten kuten siedettävissä, jos leffa olisi edes kursittu kunnolla kokoon. Nyt toiset kohtaukset matavat ohi hitaammin kuin rättiväsynyt etana ja välillä ei perässä meinaa pysyä kun henkilöt puhua pajattavat nopeammin kuin pajavasara. Haluaisinpa tavata sen vitsinikkarin, joka keksi panna moisen keinon käsikirjoitukseen ”viihdyttämään” katsojia.
Kuinka kummassa Travolta ja Williams ovat suostuneet tällaiseen Ö-luokan leffaan? Toisaalta juuri heidän ansiostaan tähtimäärä kasvaa puolella. Ei kyllä siksi, että kumpikaan olisi mitenkään erityisen hyvä, mutta näin mitättömässä leffa huonokin on jo luettavissa loistavana. Travolta saa hahmoonsa jopa jonkinlaista luonnetta, vaikka kliseista playeriä esittääkin. Kummankaan maineelle Old Dogs tuskin teki silti hyvää. Pätkän onnistuneimman roolisuorituksen tekee Seth Green em. kaksikon uutena työntekijänä. Hänkin onnistuu vain välttävästi, mutta tarjoaa samalla elokuvan ainoan vienon hymyn.
Viitaten leffan tarjoamaan älylliseen haasteeseen suosittelisin tätä vain koomapotilaille, sillä he saanevat tästä sontaläjästä eniten irti. Muille ehdoton ei. Pääosakaksikon mukiinmenevälle yritykselle saada aikaan vaikka vain yksi toimiva kohtaus se luvattu säälipuolikas lisää.
