Kuka on tuo mystinen mies, joka katselee Kubrickin Kellopeliappelsiinissa Alex-pojan eloa ja vaikuttaa siihen suuresti? Aivan oikein, hän on Ludwig van itse. Tämä tuliluontoinen pikkuäijä ansaitsi tietysti myös ihan ikioman elokuvan. Niinpä eräänä päivänä tuli Bernard ”Candyman” Rose ja kirjoitti (sekä ohjasi) säveltäjäneron elämänkerran fiktioleffaksi.
Mitä tiedämme Beethovenista? Massiivista musiikkia, tuiman näköinen äijä, kuulovammainen, eli 1700- ja 1800-lukujen vaihteessa. Mitä ilmeisimmin miehellä riitti rakastajattaria, kuten taiteilijoilla yleisesti huhutaan riittäneen. Tästä lähtökohdasta käynnistyy myös tämä elokuva. Beethoven on juuri kuollut ja hänen testamenttinsa kaivetaan esiin. Neron suurimpiin ihailijoihin kuuluva Anton Schindler (aina yhtä miellyttävä Krabbé) päättää vastustaa erakoituneena häijyläisenä kuolleen maestron sukulaisia. Jäpikkä päättää löytää salaperäisen naisen, jolle Beethoven testamenttasi kaiken. Helpommin sanottu kuin hoidettu, sillä Schindler kohtaa useampiakin varteenotettavia ehdokkaita. On rampaa ylhäisönaista (Rossellini) ja herkullista hepsankeikkaa (Golino) jne. Jokaisella heistä on mukavia flashbackejä helmoissaan ja kyllähän se perintö lopulta saajansa löytää. Yllättäen.
Leffan suurin yllättäjä on Gary Oldman. Gary, tuo vanha joka paikan pahasetä, vetäisee Beethovenin roolin sellaisella tunteella ja vimmalla, että filkan tahtoo nähdä uudelleen ihan vain tämän mainion performanssin vuoksi. Jos Bram Stokerin Dracula vaikutti hyvältä, uppoaa varmaan tämäkin stoori. Joissakin kohdin on hiukan tyhjäkäyntiä, mutta täytyyhän leffafriikinkin joskus nukkua. Ja mikäpä siinä tuutiessa, kun Beethoven hivelee korvia.
