Nykypäivän katsojalle Benny & Joon on etäisesti tuttu nimenomaan Johnny Deppin elokuvauran alkuvuosien pienenä indie-tuotantona. Oli Deppin perään tai ei, Benny & Joon on suuremmoinen helmi, joka saa hymyn leveämmäksi kuin ministeri Stubbilla.
Mekaanikkoisoveli Benny (Quinn) viettää hankalaa arkea huolehtiessaan henkisesti sairaasta siskostaan Joonista (Masterson). Asiat mutkistuvat entisestään, kun miehen kontoille kaadetaan vielä korttipelissä panoksena ollut outolintu Sam (Depp).
Elokuvassa seurataan erityisesti mentaalisesti herkän Joonin ja pikku kulkurimaisen lapsekkuuden omaavan Samin vaikutusta toisiinsa. Voisiko olla, että tämä naiivi pikkumies voisi koomisen elekielensä ja slapstickinsä avulla olla henkisesti lähempänä Joonia kuin hänen veljensä, jonka kanssa Joon on elänyt koko elämänsä? Tästä seuraa pakollinen, mutta ei väkinäinen konflikti Samin ja Bennyn välillä.
Deppin roolisuoritusta ei voi ohittaa. Hänen silmänsä ovat surulliset kuin Keatonilla ja hänen pienet eleensä ja ilmeensä veijarimaisia kuin Chaplinilla. Viimeisten vajaan kahden vuosikymmenen ajan naurut ovat olleet elokuvissa ajoittain tiukassa, mutta Benny & Joon saa vilpittömyydessään nauramaan kuin vanhoja mykkiä katsoessa. Depp ei vain kopioi komedian kuninkaita, vaan muovaa heistä oman hellyyttävän sekasikiönsä Samissään.
Ei uskoisi, että niinkin vakavasta aiheesta kuin henkinen vajavaisuus saataisiin näin riemukas tarina. Oppitunti on kuin suoraan Chaplinin suusta: Tragedia ei ole koskaan kaukana komediasta. Koko elokuvan keston ajan ilmassa pyörii Hollywoodin alun aikainen nostalginen tunnelma. Benny & Joon tuntuu lähinnä tribuutilta näille ajoille. Ajoille, jolloin tärkeintä oli, että outolintu sai tyttönsä.
