Kun sitä kerran vahingossa löytää sellaisen elokuvatrailerin kuin Paholainen sisälläni, ja ensi-iltakin näyttää olevan piakkoin käsillä, niin mikäs sen mukavampaa viihdettä perjantai-iltaan, kuin porhaltaa elokuviin. Nykypäivinä turhankin moni on tainnut inspiroitua Manaajasta, ja asettua tukevasti kyseisen pätkän jalanjäljille luoden omia riivaajaelokuviaan. Kai tässä tulin ajatelleeksi, ettei vielä yksi riivaajaelokuva voi liikaa olla. No, pettymys kuohahti kuin kuohahtikin ryöppynä elokuvan jälkeen. Paholainen sisälläni on suhteellisen onneton tekele, joka on elävä esimerkki siitä, että tässä vaiheessa riivaajaelokuvia suunnittelevat voisivat unohtaa koko touhun.
Jutun juoni on se, että eräs hillitty kääkkä (tai oikeastaan, unohtakaa se hillitty), Maria Rossi (Suzan Crowley) murhaa julmasti kolme ihmistä kesken manausrituaalin. Tämän jälkeen aikaa pääsee vierähtämään huimat 20 vuotta, ja kalenterin lumenvalkeita sivuja ehditään kääntää jo useamman kerran. Marian tytär Isabella (Fernanda Andrade) potee kiusallisuutta ja ahdistuneisuutta äitinsä tapauksesta, joten hän päättää ottaa asiasta selvää ja alkaa kuvata dokumenttia riivaamisesta. Hän matkaa Italiaan äitinsä luo ja saa rinnalleen kaksi nuorta manaajaa, jotka hekin kylmästi sotkeentuvat juttuun ja pääsevät manaamaan paholaisia sun muita hiiteen oikein urakalla.
Paholainen sisälläni on kylmäksi jättävä onnettomuuden roolimalli tuleville riivaajaelokuville. Mutta todellisuudessa se, joka vasaralla pamautti päähäni kuhmun, ja joka kiljui “Mene nyt katsomaan se elokuva huomenna!”, oli lisäksi se, että silmiini pisti trailerissa lause “Paranormal Activityn tekijöiltä”. Eiväthän kyseiset pätkät mitään maailmaa mullistavaa friikkailua olleet, mutta jotain silti. Jotain, mikä sai minut raahautumaan sateisena ja synkkänä iltana teatteriin. Tosin nyt tuntuu, että Paholainen sisälläni langetti tumman varjon koko Paranormal Activity -tiimin ylle. Ei hyvä niin.
Se, mikä eniten söi koko elokuvan egoa, oli se miten harkitsemattomasti raina eteni; tiiviys ei välttämättä enteile hyvää. Jo pelkästään elokuvan lyhyt kesto enteili selkeitä kuvia siitä, että kyseessä tulee mitä luultavimmin olemaan jotain onnetonta.
Paholainen sisälläni -elokuvan jälki oli hyvin keskeneräisen oloinen. Aivan kuin koko tiimi ohjaajista näyttelijöihin ja kuvaajiin olisivat yhtä aikaa viskanneet kamerat seinään, riuhtaisseet roolivaatteet yltään, näyttäneet tuotantoyhtiölle kansainvälistä käsimerkkiä ja lopettaneet elokuvan työstön. Kokonaan. Tämän jälkeen jäljelle jäänyt porukka yritti epätoivoisesti koota jo valmiista pätkistä elokuvan. Keskeneräisyys ja huolimattomuus nimittäin kuultaa läpi. Moni yksityiskohta, minkä katsoja olisi halunnut tietää, jää kokonaan pimentoon. Loppu tulee vastaan kuin seinä, ja kokonaisuus jättää kylmäksi.
Tässä elokuvassa näyttelijänsuorituksiinkaan ei ehtinyt paljoa syventyä. Joka tapauksessa Paholainen sisälläni -elokuvan näyttelijäporukka oli päästä varpaisiin mitä luultavimmin keltanokkajengiä, sillä kaikki näyttelijät olivat minulle tuiki tuntemattomia. Mutta vaikka muutama näyttelijä veti roolinsa läpi suhteellisen kiitettävästi (palkintosuorituksista en puhunut, kiitettävästä vain), ei se riitä pelastamaan tyhjää kirkuvaa kokonaisuutta.
Vaikka yhdistelmä “Manaaja + Paranormal Activity” saattaakin houkutella, suosittelen kaikkia jo tässä vaiheessa unohtamaan koko jutun. Paranormalactivitymainen kuvaus käsikameroin toimi vain muutamassa kohdassa, eikä sen koommin säväyttänyt. Paholainen sisälläni pomppi suoraan asiasta toiseen, eikä antanut katsojien ajatuksien hengittää sitten hetkeäkään. Se ei ollut hyvä asia. Plussaa voi kuitenkin antaa yrityksestä ja muutamasta toimivasta kohdasta, jotka nekin loppujen lopuksi jäävät tyhjän kokonaisuuden varjon syvyyksiin.
Tiedä sitten oliko mainoslauseella “Paranormal Activityn tekijöiltä” tarkoitus houkutella salit täyteen PA-faneja, jotka popcorn-kippo kädessään odottaisivat hihkuen elokuvan alkua, ja sitten lopulta tukehtuisivat pettymykseen. Jos oli, minä olin ainakin yksi edellä mainituista henkilöistä.
Paholainen sisälläni on onneton riivaajaelokuva Paranormal Activity -tyyliin. Ja sitä voi kutsua sellaiseksi elokuvaksi, missä muutamiin yksityiskohtiin on panostettu, mutta kokonaisuuteen ei. Mutta meinasinhan täysin unohtaa, että tässä elokuvassa taisi olla opetuskin: älä koskaan, koskaan saata Paranormal Activitya ja Manaajaa toistensa ulottuville.
