Avioliitto. Eräiden yhdysvaltalaislähteiden mukaan se on pyhä liitto miehen ja naisen välillä, kun taas lukuisat eurooppalaislähteeni informoivat minua kahden miehen ja naisenkin välisistä liitoista. Yhteistä on, että kaikki lukevat rakkauden avioliiton perustavaksi tekijäksi. Siinäpä mielenkiintoinen käsite. Mielenkiintoisempaa on kuitenkin, että idea rakkausavioliitosta on n. 100 vuotta vanha asia, eikä niin suuri selviö läheskään kaikille maailman ihmisille nytkään. Alkujaanhan se oli lähinnä taloudellinen järjestely ennen teollistumista. Miten vaimo murhataan näyttää miten teollistuneelle 60-luvulle päästäessä valtasuhde heittää häränpyllyä: naiset ovat korvautuneet ilkeillä, laskelmoivilla syöpäläisillä, joiden suonissa ei virtaa veri vaan rikkihappo ja ne puhdistavat jokaisen onnellisen miehen rauhasta, sekä rahoista.
Jack Lemmonin esittämä Stanley Ford on viimeinen mies, hovimestarinsa(Terry-Jones) lisäksi, joka on onnistunut ajamaan laivansa karikolle, juuri sopivan matkan päähän avioliiton onnellisesta satamasta. Hessu Hopon maneereilla varustettu henkilökohtainen asianajaja/Pelastuslaivue(mainio Eddie Mayehoff) yrittää sinnikkäästi pelastaa onnettoman haaksirikkoisen, mutta ei kovinkaan onnistuneesti, the force is strong in this one. Kunnes viimein Stanley, perseet olalla tietysti, hitsautuu jonkin käsittämättömän, aivoissa vinkuneen sähköimpulssin takia Verna Lisin esittämään Rva Fordiin. Olisiko kuitenkin niin, että homo sapiens – lajin uros ja naaras voisivat elää sovussa? Eivät tosiaankaan. Ja ainut ratkaisu? Kill the bitch.
Miten vaimo murhataan on ensinnäkin pirullisen vanhentunut teos, eikä edes tiedä miten päättää viimeiset minuutit. Tolkutonta vaahtoamista kunnes lopulta kunnon latistus. Vitsit nojaavat pitkälti “miehet ovat Marsista ja naiset Venuksesta” – oletukselle tai wanhan kansan viisaudelle: “Women, can’t live with them, can’t live without them”. Jack Lemmonille ja muille leffan miehille naiset ovat kuvaamiani pieniä vihreitä syöpäläisiä joille ei nyt vain jostain kumman syystä uskalla panna hanttiin. Voi hyvä helvetti sentään, mihin ovat miehisyys ja kotiväkivalta kadonneet ja koko maailmako ahneiden naisten yhteisen salaliiton hallitsema? Ideaa ei ole muovattu läheskään niin ylitselyöväksi amatsonifantasiaksi kuin se ansaitsisi. Kun tähän lisää ajatuksen, että yksikään mies haluaisi murhata Virna Lisin, joka on sentään täydellinen esimerkki terveestä, kaikin puolin haluttavasta Miss Universum – kandidaatista ennen kuin ne muuttuivat anorexia nervosa – kilpailuiksi, niin leffa ei mitenkään voi toimia.
Tarvitseeko edes sanoa, että hauska on tältä komedialta täysin hukassa? Okei, myönnetään, että kohtaus missä Verna Lisi ryntää “Only men allowed” – klubille ja kaikki paskantavat housuihinsa kuin kummituksen nähneinä, on melko huvittava, mutta siinä se onkin. Muuten elokuva on lähinnä kiusallisen vakavaa, naisvihamielistä ilotulitusta, mitä ei edes 60-luvullakaan tohdittu viedä täydelliseen, maskuliiniseen loppuunsa asti. Jättimäisiä herrainkerhoja, joissa läskit ukot makaavat ennemmin hikisinä kiinteiden, jänteiden ja nuorten hierojien karvaisten käsien armoilla kuin italialaisen Afroditen sylissä. Jack Lemmon näyttää tässä valossa lähinnä hintil… siis torvelta, jonka olisi mutkikkaan suunnitelmansa sijaan pitänyt ehkä ärähtää vähän, mutta ei, naiset kun ovat niin pelottavia mekkoineen ja, ja… ruokineen ja… paskat. Miten vaimo murhataan olisi tarvinnut amatsonien lisäksi reilusti karskimman otteen Pulmusten Al Bundyn tapaan, jonka heitot naisista säilyvät kiveen kirjoitettuna vaikka ydinsodasta
