Klaus Kinski, tuo mielettömän ruma saksalainen törkymöykky ei piitannut pätkääkään töidensä taiteellisesta arvosta ja sen suorana seurauksena hänen ruma pärstänsä löytyy monista leffoista joiden laatu vaihtelee laidasta laitaan ja lähes aina maanisena, inhottavana roistona. Aikamatkustus on teoria jonka mukaan matkustaja voi siirtyä tuossa neljännessä ulottuvuudessa. Sellainen matkustelu edellyttää aika paljon erikoisia piirteitä ja taitoja ja se antaa myös mahdollisuuksia suunnattomaan juonitteluun.
Brian Clemensin käsikirjoittama ja Michael Schultzin ohjaama jännäri aikamatkustuksesta ottaa sekametelisoppaansa ensiksi mainitun saksalaisen törkymöykyn luonneroolinsa hienovaraisen brutaalissa muunnelmassa ja jälkimmäisenä mainitun teorian. Soppaan lisätään toimiva, joskin vähemmän loistokas toteutus ja kolmen em. seikan ansiosta kokonaisuus könyää odotettua älykkäämmäksi elokuvaksi. Se olisi voinut olla paljon parempi, mutta myös paljon huonompi. Käsikirjoituksessa on myös muutamia oivalluksia joita yleensä ei löydy genren kalliimmista tekeleistä, mutta se ottaa myös niitä tutumpia oikoteitä. On aika paksua ajatella että kieli pysyy muuttumattomana 600 vuotta, joskin aikamatkustajat pistävät silmään ja korvaan.
Willin Lännen fanaattinen tutkija Scott McKenzie (William Devane) löytää anakronismin todistetusti aidosta Willin Lännen valokuvasta. Sen jälkeen hän kohtaa Georgia Crawfordin (Lauren Hutton) jolla on oma kiinnostuksensa samaiseen anakronismiin. Kyseinen anakronismi on Joseph Cole (Klaus Kinski) jolla on omia suunnitelmiaan aika-avaruuden suhteen. Sellaisia suunnitelmia jotka syntyvät kun keksit aikakoneen ja mitä sillä voi tehdä.
William Devane on elokuvan anonyymi päähenkilö joka ajatusleikkinsä ansiosta joutuu kahden aikamatkaajan väliseen kilpajuoksuun ja samalla pääsee elämään fantasiansa. Lauren Hutton tekee varsin värittömän roolin sinä vähemmän antagonistisena aikamatkaajana jonka tarkoitus on toimittaa ekspositiota aikamatkaukseen.
Tuo lopputuloksen arvosta piittaamaton teutoni ja erinomainen näyttelijä Klaus Kinski näyttää roistokynsiensä partaveitsimäisen terävyyden. Joseph Colen mieli on kuin peilissä joka on ottanut lähikontaktia kännisen Ramon Estevezin kanssa: loistava, terävän vaarallisesti leikkaava ja perustavalla tavalla rikki. Hän on säälimätön tappaja, ovela improvisaattori ja kaikilla tavoilla vakuuttava, erinomaisesti esitetty roisto.
Toteutuksen varsin huomattavat lapsukset nakertavat saldoa, mutta Klaus Kinskin erinomainen pahisrooli (Onko hänellä muita?) ja käsikirjoituksessa olevat oivallukset parantavat lopputuloksen keskinkertaisten aikamatkustusjännäreiden joukkoon. Ei paha, mutta puutteet häiritsevät.
