Toisin kuin karua menneisyyttä nykypäivän linssien läpi peilattuna voisi toisinaan mielessään visualisoida, eivät kaikki Disneyn pitkät animoidut elokuvatkaan aina ole ajasta aikaan ja isältä pojalle kulkeutuvia kuolemattomia klassikoita; Oliver ja kumppanit lukeutuukin ainakin oman otantani perusteella monessa tavan tallaajassa herättämiensä mielikuvien perusteella tuotantokoneistonsa filmografiassa tähän vähemmän itsestään selvään kastiin, varjostihan sen ensi-iltaa reilun vuosikymmenen jatkunut kaaos, yleinen epävarmuus sekä Don Bluthin nouseva kilpaileva mahti. Jälkikäteen Oliverin pahin kilpailija löytyi kuitenkin firman itsensä sisältä, sillä nurkan takana kurkottavan renessanssin räjäytettyä pankin viimeinenkin muisto Disneyn kasarivuosien tuotoksista haihtui kansan syvien rivien tietoisuudesta pitkäksi aikaa.
Omassa kaanonissani Oliver ja kumppanit onkin eräänlainen välivuosien teos ailahtelevien kasarivuosien ja ysärin kulta-ajan välillä. Näihin aikoihin Michael Eisner ja Jeffrey Katzenberg olivat jo saaneet vakiinnutettua itsensä organisaation kuninkaantekijöiksi ja siivottua firman rivejä sitä vaivanneista ongelmista. Ensimmäiseksi kaksikon alusta asti junailemaksi tuotokseksi valittiin New Yorkiin sijoittuva kertomus kuolleiden vanhempiensa puolesta kostavasta hylätystä kissanpennusta, mutta liian synkäksi luonnehdittu käsikirjoitus päädyttiin lopulta monen ylimääräisen mutkan ja kommervenkin jälkeen muokkaamaan Charles Dickensin klassista Oliver Twistiä lähemmin myötäileväksi eläinsaduksi.
Oliver ja kumppanit alkaa, kun joku hylkää kadulle pahvilaatikollisen orpoja kissanpentuja. Pennuista viimeinen, Oliver, lyöttäytyy yhteen Billy Joelin äänellä laulavan retkukoiran kanssa ja seuraa tätä kokonaisen koiralauman majapaikkaan. Koirien kanssa hylätyssä varastorakennuksessa majaansa pitää myös Dom DeLuisen esittämä koditon pummi, jolla on maksamattomia velkoja sikaria mussuttavalle pukumiehelle. Oliverin löydettyä myöhemmin tiensä rikkaan perheen lemmikiksi tämä onnistuukin tuomaan vain katujen kasvatin ongelmat mukanaan… loppu tarina onkin yhtä suurta kliimaksia, jossa nähdään mm. yksi Disneyn nilkkien ja kelmien legendaarisen katraan brutaaleimmista kuolemista.
Disneyn kasarivuosien väliinputoajaa katsoessa ei varsinaisesti olekaan vaikea huomata tekijöiden ilmiselvää päämäärää irrottautua firman perinteisestä sentimentaalisemmasta satufantasiasta kohti rapeampaa urbaania eläinseikkailua – Oliver ja kumppanit hyödynsikin ilmestyessään ennennäkemättömät määrät tietokoneilla tuotettua kuvaa herättääkseen suurkaupungin eloon kaikkine jalankulkijoineen, ruuhkaisine teineen ja jopa lukemattomine tuotesijoitteluineen. Disneylle epätavallisen likainen ja ennakkoluulottoman kokeileva Oliver ja kumppanit tuokin ennemmin mieleen [movie]Felidae[/movie]n ja [movie]Viidakkovekara Juuso[/movie]n kaltaisen ysärivuosina tuotetun laadukkaan eurooppalaisen animaation kuin koko perheelle suunnatun Hollywood-spektaakkelin, mikä ei omaan makuuni välttämättä ole laisinkaan huono juttu.
Monenkarvaisten maanläheisempien kokeilujen kääntöpuolena partaveitsellä höylätyn magian tilalle ei juuri ole onnistuttu luomaan kuin rahtusen verran onnistuneimpien lajityyppinsä tuotosten monumentaalisuudesta sekä puhtaasta emotionaalisesta voimasta. Otetaan esimerkiksi käsikirjoitus, joka on hyvä ja toimii, muttei varsinaisesti tee mitään poikkeuksellista tai nouse missään kohtaa hyvää keskivertoa paremmalle puolelle. Samaa voinee sanoa myös musiikista, joka yhtä alkupäässä kuultavaa superkoukuttavaa kappaletta lukuun ottamatta ei juuri jaksanut säväyttää itseäni laisinkaan. Tietty romuluinen ja törkyinen tyyli, näyttävä animaatio ja terävä tunnelma yhdistettynä hahmokatraan yleiseen sympaattisuuteen riittää pitkälle, mutta animaation kaikkivoivassa ihmeellisessä maailmassa Disneyn kaltainen jättiläinen olisi helposti pystynyt hiomaan Oliverin ja kumppaneiden kohdalla myös tällä saralla jälkeä huomattavasti nähtyä kunnianhimoisempaan suuntaan.
Olen katsonut Oliverin kumppaneineen kirjoitushetkellä vasta kahdesti elämäni aikana, ja mielipiteeni käsillä olevasta elokuvasta näyttäisi nousseen vuosien varrella aivan uudenlaisiin sfääreihin sitten ysärivuosien suurten klassikoiden alleen jyräämän ensimmäisen kerran. Oliver ja kumppanit ei missään nimessä lukeudu kaikkien aikojen mestariteosten joukkoon edes genrensä sisällä, mutta omasta mielestäni kyseessä on silti erittäin hyvä, onnistunut ja erilainen Disney-elokuva – helposti ja koska tahansa mielenkiintoisempi ja jännittävämpi kuin useimmat 2000-luvulla nähdyistä samaisen firman tuotoksista. Itse asiassa menisin luonnehtimaan Oliveria jopa jonkinlaiseksi aliarvostetuksi animaation helmeksi, mitä ihmettä Disney-leffastakaan ei pääsekään kuin harvoin ilmoille kajauttamaan.
