Yakuzalla on “uusi” ja “ovela” suunnitelma. Rosmot aikovat ottaa haltuunsa Yhdysvaltojen huumemarkkinat länsimaissa vielä tuntemattomalla amfetamiinivariaatiolla, rikastua ja pitää jenkkejä rautaisessa otteessaan alamaailmasta käsin. Valitettavasti untamot ovat unohtaneet erään varsin tärkeän pikkuseikan. Tai oikeammin kaksi varsin tärkeää pikkuseikkaa. Joista ainakaan toinen ei tosin ole kovin pieni. Dolph Lundgren ja Brandon Lee näemmä ovat eri mieltä!
Ja sitten potkitaan ja lyödään. Herranjumala, kuinka paljon tässä leffassa potkitaan ja lyödään. Ja ammuskellaan. Ja nähdään tissejä, verta, ammuntaa ja kuullaan surkuhupaisan coolia kasarimusiikkia, pukeudutaan typerryttävän hauskasti ja uhotaan kuin nyrkkeilymatsia edeltävässä lehdistötilaisuudessa. Mukana on räjähdyksiä, tönkköä dialogia, surkeaa näyttelyä, räjähdyksiä ja suoraviivaista, sadistista, viihteellistettyä ja näyttävää väkivaltaa. Paljon.
Commandosta paremmin muistettava Mark L. Lester kuljettaa kostotarinaksi muovautuvaa mättöpätkäänsä tekijämiehen ottein. Filkka on kiitettävän itseironinen, ja varsinkin Rocky IV:ssä tyhjällä katseellaan ja epäselvällä mörinällään kauhistuttanut Dolph Lundgren tarjoaa itsestään paljon positiivisemman kuvan kuin olisin ikinä uskaltanut odottaa. Pökkelöhän se on, mutta mitä ilmeisimmin tiedostaa tämän ja osaa käyttää sitä hyödykseen, hieman Bruce Campbellin varhaisten töiden tapaan. Brandon Leelle on siunattu, jos mahdollista, vielä vähemmän draamantajua kuin isäpapalleen, mutta väliäkös tuolla, kunhan jalka nousee. Ja sehän muuten nousee. Naiskauneutta tähän übermachoon ja piilottelemattoman homoeroottiseen testosteroniseikkailuun tuo Tia Carrere, mutta naisen osuus jää lähinnä vilauttamisen ja lyhyen, hätäisesti ohitettavan petikohtauksen tasalle.
Turhaa tästäkään on sen enempää löpistä. Jos jotakuta kiinnostaa aivoton ja laaduttomuudessaan laadukas “konnat nippuun ja kotiin!”-viihde, Showdown in little Tokyo on oikea leffa tähän tarkoitukseen. Jos kerran ammutaan yli, niin ammutaan sitten yli oikein kunnolla.
