1990-luvun taitteessa iski toimintatähtiin jonkin sortin toimintahäiriö. Mm. Sylvester Stallone ja Arnold Schwarzenegger kokeilivat kykyjään hauskuuttajina. Näyttelijät sotkeutuivat Ivan Reitmanin tuotantoihin ja niistä syntyi toiminnallista komediaa olevat Arskan Lastentarhan kyttä, jolla kävi parempi onni kuin nyt arvosteltavalla Syltyn Seis tai mamma ampuu -leffalla.
Joe Bomowski (Sylvester Stallone) on kyttä, joka elää työlleen. Suhde esimieheen (JoBeth Williams) on enemmän kuin ammattimainen, ja kaikki vaikuttaa muutenkin menevän hyvin, kunnes Joen äiti Tutti (Estelle Getty) saapuu vierailulle poikansa luo. Hyvin pian äiti onnistuu sotkemaan puuhillaan Joen yksityiselämän, rakkauselämän ja työelämän. Tutti näkee kadulla murhan, ja näin ollen ainoana todistajana hän joutuu jäämään poikansa luo avustamaan tätä tutkimuksissa. Jäljet johtavat varastopaloon, jossa omistaja Parnell (Roger Rees) haikailee vakuutusrahojen perään.
Tällaiset leffat voivat parhaimmillaan menestyä maailmanlaajuisesti, tai flopata kunnolla. Ja niin siinä sitten kävi, ettei huumori ollut Slyn juttu. Stallone otti suuren riskin, kun suostui rooliin. Komedianäyttelijöistä voi muuttua toimintatähdeksi (Bruce Willis, Will Smith), mutta päinvastoin se ei olekaan niin helppoa. Kansa suhtautui ristiriitaisesti elokuvaan, josta jäi muistoksi kaksi Razzie-pystiä. Lievää liioittelua, vaikkakin katastrofin ainekset ovat ilmassa.
Näyttelijät yrittivät olla parempia kuin ovat, ja sen seurauksena he sortuivat jatkuvalla syötöllä ylinäyttelyyn. Hauskuutta yritettiin repiä aluksi perinteisin konstein dialogilla, muttei mennyt kumminkaan kauaa, kun Stallone räiski jo vaipoissa. Äidin ja pojan hahmojen kemia ei toiminut missään vaiheessa. Surullista, sillä leffan ydin on juuri ”vaikeuksien kautta voittoon” -keskustelu.
Juoni on ennalta arvattava, eikä harkinnan varaan ole jätetty katsojalle oikein mitään. Roistot ovat juuri niin sopivan tyhmiä, että äitikin pystyy ajamaan niitä takaa, ja ampumaan parisen patia. Toimintakohtaukset nyt toimivat jotenkin, mutta mitään uutta eivät nekään tarjoa. Ohjaus on luokatonta ja samaa kikkaa, eli tilannekomiikkaa, koitetaan koko elokuvan keston verran. Olo tulee sellaiseksi kuin katsoisi valmiiksi naurettua ö-luokan tv-sarjaa. Ilman niitä nauruja tietenkin.
Kohtauksissa soi koko ajan Alan Silvestrin sävellykset, jotka ovat kyllä miehen mittavan uran surkeimmat. Välillä on mystistä saksofoni-komppia, kun taas väillä luulee olevansa mustavalkoisessa mykkäelokuvassa. Musiikin on kai tarkoitus herättää hilpeyttä, mutta ne vain kiillottavat razzie-patsasta entisestään kirkkaammaksi. Voiko tätä komediaksi edes kutsua?
