Raha, nuo hassut pienet vihreät paperinpalaset mitkä pyörittävät länsimaista kulttuuriamme ja saavat ihmiset täysin pyörälle päästään. 200 000 taalaa, se se vasta paljon rahaa onkin. Kiertelevä rujo desperado Tuco (Eli Wallach), raaka palkkionmetsästäjä Angel Eyes (Lee Van Cleef) havittelevat tuota satumaista kultakätköä itselleen, paitsi että matkassa on hienoinen pulma: nämä 200 000 taalaa ovat piiloitettuina valtavalle hautausmaalle, ja salaperäinen, vähäpuheinen poplarimiekkonen Blondie (Clint Eastwood) on ainoa joka tietää mihin hautaan tuo aarre on kätketty. Saadakseen käsiinsä nuo rahat, omalaatuisen kolmikon on tehtävä vähintäänkin yhtä omnalaatuista yhteistyötä toistensa kanssa…
Tämä on SE elokuva. Dollaritrilogian upea päätösosa, Sergio Leonen, Ennio Morriconen ja Clint Eastwoodin huikean yhteistyön huipentuma jota on useaan otteeseen tituleerattu maailman parhaimmaksi elokuvaksikin. Kieltämättä mestarillinen eepos on kehaisunsa ansainnut. Kaikki, musiikki, kuvaus, ohjaus, näyttelytyö, muodostavat yhdessä sanoinkuvaamattoman häikäisevän oopperan josta on vaikea olla pitämättä.
Ensi silmäyksellä teos vaikuttaa ihan tavalliselta road-movielta, matkalta sateenkaaren toisesta päästä löytyvän kultakipon luokse, mutta pinnan alta kytee huomattavasti syvempiä sävyjä. Pohjois-Amerikan täysin raiskannut tuhoisa sisällissota esitetään pelkkänä mielettömänä teurastuksena vailla järjen häiventäkään ja sotilaat ovat jatkuvasti humalassa sillä eivät muuten kestäisi rintaman kauheuksia. Elokuva on myös nykyajan mittapuullakin mitattuna yllättävän väkivaltainen, saati sitten 60-luvulla, mutta rankkoja väkivallan purkauksia viljellään harvalti, mikä tekee leffalle pelkkää hyvää.
Näyteelijäsuoritukset ovat huippuluokkaa. Kaikki pääkolmikon jäsenet vetävät sellaista tavaraa valkokankaalla että sukat pois, varsinkin veteraani Eli Wallach tuppaa hymyilyttämään useampaankin otteeseen. Itäpuu on aina Itäpuu ja häikäilemättömän Lee Van Cleefin konnankoukkuja olisi mieluusti toljottanut pitempäänkin. Elokuvan päätekijä Leonen ohjauksen lisäksi on luonnollisesti Morriconen mahtava soundtrack, varsinkin päätunnarin on jok-ikinen taatusti joskus kuullut. Tonino Delli Collin kuvaus kaappaa kauniisti Etelä-Espanjan maisemat haltuunsa.
Kyllä nyt puhutaan sen luokan järkäleestä että jos elokuvat kiinnostavat edes hiukkasen muttet ole Hyviä, pahoja ja rumia vielä ihastellut niin hyi. Varsinkin juuri ilmestynyt Special Edition -dvd on niin järisyttävän laadukasta työtä että kuuluu jokaisen dvd- soittimen vakiovarusteisiin. Special Editioniin lisätyt kohtaukset syventävät tarinaa mukavasti mutta elokuva toimii enemmän kun loistavasti ilmankin niitä. Ja täytyyhän muistaa se että Leonen unohtumaton tyyli on kerännyt tuhansia ihailijoita, kuuluisimpien joukossa mm. Quentin Tarantino (ja John L.).
