Mm. Naapurini Totorosta (1988) tunnetun Studio Ghiblin kaikkiin elokuviin ei nähtävästi tehdä dubbausta suomeksi. Pom Pokon kohdalla tämä ei ole niinkään kummaa, sillä leffan kuvasto voi olla joillekin suomalaisvanhemmille järkytys. Lapsia, noita avarakatseisia pikku eläjiä, tuskin hätkähdyttää, jos elokuvan pörröiset päähenkilöt osaavat muuttaa palliensa kokoa ja näköä mitä moninaisemmin.
Japanissa lapsille ja lapsenmieleisille suunnattu Pom Poko on Studio Ghiblille tyypillisesti luonnonsuojeluhenkinen tarina. Ihmiset tahtovat laajentaa elinpiiriään, mikä luo uhkan tanukeille. Nämä pesukarhujen oloiset metsäneläimet ovat tietysti hädissään ja vihoissaan. Auvoisat ajat tuntuvat olevan pörröturkeilta ohitse, kunnes metsän vanhin ja viisain tanuki muistaa, miten heillä legendan mukaan pitäisi olla kyky muuttaa muotoaan. Mystinen kyky päätetään yksissä tuumin ottaa käyttöön ihmisten karkoittamiseksi. Niinpä koko sekava tanukisaurakunta alkaa harjoitella metamorfoosia ahnaasti kuin possut appeella. Ihan alkuun otusten palleja ei venytellä tai vanutella, mutta leffan loppua kohden kyllä.
Pom Pokon omintakeinen huumori ei välttämättä välity länsimaalaiselle katsojalle. Toisaalta, kun Suomesta joskus vietiin Uuno Turhapuroa ulkomaille, sen vastaanotto muualla oli kertoman mukaan jotakin muuta kuin hurraata ja hullaantumista. Samaan tapaan kuin turhapuroiluissa, tanukien seikkailuissa toisto alkaa pidemmän päälle käydä rasittavaksi. Muodonmuutoksista ja metsänsuojelusta ei tunnu riittävän materiaalia koko elokuvan täytteeksi. Ongelman ydin on oikeastaan siinä, että tanukeissa ei ole sellaisia kiinnostavia persoonia, kuten vaikkapa Prinsessa Mononoken (1997) hahmogalleriassa. Toki tanukijoukosta löytyy niin määrätietoista tätiä kuin taistelutahtoista paksunahkaakin, mutta monipuolisiksi näitä nelijalkaisia ei voi ylistää.
Teknisesti Pom Poko on hyvännäköinen piirretty. Tanukien metamorfoosiin viitataan kekseliäästi esittämällä nämä niin luonnollisen näköisinä eläiminä kuin inhimillistettyinä tassuttelijoina ja jopa pelkistetyn koomisina figuureina. Jälkimmäinen tyyli pääsi kovempaan käyttöön ohjaaja Isao Takahatan myöhemmässä piirretyssä, Naapurini Yamadatissa (1999). Pom Pokon animaatio on kauttaaltaan sulavan näköistä, joskaan Liikkuvan linnan (2004) tai Henkien kätkemän (2001) huikeutta siitä on turha hakea. Loppupeleissä Pom Poko jää hupsuksi kuriositeetiksi, joka on ns. must see lähinnä vain Studio Ghiblin suurimmille faneille ja aasialaisen kulttuurin kummallisuuksiin viehättyneille.
