Viimeisimpien vielä itselleni tuntemattomien Bronson-elokuvien joukosta löytyi tällainen pieni filmi 80-luvun alusta. Caboblanco (vai Cabo Blanco? Kirjoitusasu vaihtelee jatkuvasti lähteestä riippuen) on ohjaaja J. Lee Thompsonin ja Bronsonin kolmas yhteistyö, ja jälleen kerran täysin erilainen kuin kaksikon kaksi edellistä yhteistä filmiä.
Surumielistä film noir -tyyliä tavoitteleva seikkailujännäri on varsin omituinen tapaus. Filmiä on haukuttu Casablancan kopioksi ja joskus on puhuttu suorastaan uusintaversiosta. Vaikka Bronson vastasikin ”näyttelevänsä Charles Bronsonia” haastattelijalle, joka kyseli Bogartin legendaarisen roolin omaksumisesta, ei yhteyksiä ole vaikea nähdä; traagiset, menneisyyttä pakoilevat ihmiskohtalot sitoutuvat yhteen perulaisen viidakon perukoilla joitakin vuosia toisen maailmansodan jälkeen. Bronson esittää amerikkalaista baarinpitäjää, joka temmataan tahtomattaan mukaan upporikkaan, läpipahan natsiroiston ja tämän taskussa omantunnontuskissaan kiemurtelevan poliisipäällikön veriseen aarrejahtiin. Yhdistävänä tekijänä toimii kaunis ranskalainen nainen ja uponnut saksalainen sotalaiva arvokkaine lasteineen.
Peruslähtökohdat ovat siis ihan kunnossa. Meitsistä olisi ollut varsin hauskaa katsoa Casablancan kasariuudelleenlämmittelyä Bronson-style, mukaan on hommattu kova kaarti ammattinäyttelijöitä ja Jerry Goldsmithin mahtipontiset musat ovat koko ajan astetta paremmat kuin itse elokuva, mutta valitettavasti kokonaisuus ei pelitä niin kuin sen pitäisi. Tarina on hyvä ja tarjoaisi mahdollisuuksia kunnon juonittelulle, käännöksille ja muutamalla kunnon turpakäräjöintikohtaukselle, mutta pliisuksi jää lopulta anti. Lee Thompson kuljettaa stoorinsa tuttuja latuja, teknisesti erittäin ammattimaisesti ja jopa tyylikkäästi, mutta vailla yllätyksiä, riskinottoja tai kunnon purskahduksia.
Näytteylypuoli on onneksi kunnossa. Bronson ei ole omimmalla paikallaan, mutta äijän tekemistä on ja viiksien väpätystä on toki aina hauskaa seurata. Charlien kanssa jo Huuliharppukostajassa esiintynyt Jason Robards puolestaan on elementissään niljaisena arjalaisen ylivallan edustajana, mutta hahmosta ei valitettavasti revitä irti niin paljon kuin voisi. Yhtä hyvin filmin pääantagonisti olisi voinut olla karkoitettu kommunistiupseeri, eläkkeellä oleva mafiapäällikkö, katkeroitunut kaasulaitoksen johtaja… mitä vain. Robardsin hahmon natsitaustaan viitataan vain sivulauseissa ja vittuilemalla tälle Nürnbergistä. Pienet rotuteoriat, seksuaalissävytteinen sadismi ja/tai edes Kolmannen valtakunnan upseerille sopiva rautatanko hanurissa-asteen pöyhkeä ylimielisyys olisivat tehneet pääpahiksesta huomattavasti pahemman ja vihattavamman. Nyt Robards tekee roolissaan minkä voi ja tekee sen hyvin, mutta käsikirjoitus ei anna varaa revitellä. Veteraani Fernando Rey vastaa pläjäyksen hauskimmista hetkistä tietäen, että naisiinmenevän, kyynistä ja paatunutta esittävän mutta lopulta kultasydämiseksi ”paljastuvan” poliisimiehen rooli on, kuten Casablancassakin, näyttelijälle filmin heittämällä herkullisin pesti.
Caboblanco on omituinen pieni leffa, joka ei ole totaalinen huti ja jonka katsoo ihan mielellään läpi viihtyen koko juuri ja juuri puolentoista tunnin keston ajan vaivoitta. Silti lopuksi harmitus nostaa päätään. Tässäkö tämä nyt oli? Tällä tekijätiimillä ja tällä aiheella olisi pitänyt saada aikaan asiallisempaa jälkeä.
PS. Amazonista tilaamani Video Internationalin DVD oli muuten laadultaan yksi huonoimmista, mitä vastaan on osunut. Toki nettikaupassa rehellisesti ilmoitettiin kyseessä olevan restauroimaton VHS-rippi, eli ei tullut yllärinä eikä hintakaan päätä huimannut ja Bronson-fanina sekä keräilijänä olen varsin tyytyväinen kokoelmanlisäyksestä, mutta hifistelijöille silti varoituksen sana 🙂
