Kauhuleffojen ja -kirjallisuuden innostamana moni on varmasti kuvitellut, miltä tuntuisi tulla elävältä haudatuksi, niin kauhealta kuin se kuulostaakin. Tällaisen tapahtuman toteutuminen kuulostaa äärimmäisen kaukaa haetulta, mutta se ei estä mielikuvitusta laukkaamasta. Ohjaaja Cortés otti asiasta vaarin ja vuonna 2010 ilmestyi Haudattu, jota tähdittää Ryan Reynolds. Muita näyttelijöitä leffassa ei nähdäkään, sillä kaikki tapahtumat näytetään päähenkilön näkökulmasta käsin hänen viruessaan puuarkussa.
Leffan idea on varsin yksinkertainen: Paul (Ryan Reynold) herää pimeyden keskeltä ja pienen panikoinnin jälkeen huomaa tulleensa haudatuksi keskelle Irakin aavikkoa. Tapahtunutta taustoitetaan sen verran, että hänen kerrottiin ajaneen rekkaa, kunnes paikalliset saartoivat hänet työkavereineen ja avasivat tulen. Muille kävi huonosti, mutta hän päätyi arkkuun sytkärin ja muutaman muun valonlähteen, kännykän, taskumatin ja kynän kanssa, joiden avulla hänen tulisi pärjätä. Paul aloittaakin armottoman puhelinsoittelun taholta toiselle, vaikka pelastuminen tuntuu toivottomalta. Elokuvan juonta on turha tarkentaa sen enempää spoilaamisen välttämiseksi, mutta päähenkilön tavoite on yksiselitteinen – päästä ulos vankilastaan.
Leffan ennakkoasetelma on herkullisen mielenkiintoinen ja pelkästään elokuvan nimi innostaa katsojaa tutustumaan teokseen. Se tarjoileekin tiiviin ja synkän trillerin, joka tapahtuu tässä ja nyt. Kuten mainittua, leffan kaikki kohtaukset tapahtuvat ruumisarkussa, eikä tapahtumia päästä näkemään kenenkään muun kuin Paulin näkökulmasta. Katsoja pystyykin oivasti eläytymään päähenkilöön, joka kokee tuskallisen pelottavia ja ahdistavia hetkiä, vaikka sinänsä ajatus arkkuun joutumisesta on kaukana arkipäivän elämästä. Turhat takaumat on jätetty kokonaan pois ja tarvittavat tiedot rakentuvat leffan edetessä, kun Paul soittelee ihmiseltä toiselle.
Elokuva on piinaavan jännittävä loppuun asti, vaikka kieltämättä myös tylsiä hetkiä osuu mukaan. Kun samaa kohtauspaikkaa, kännykkää ja sytkärin napsauttelua on katsellut aikansa, se alkaa tuntua lähes puuduttavalta. Onneksi jännitys tiivistyy tasaisin väliajoin, kun katsoja saa haukkoa henkeään käärmeen tullessa vierailemaan Paulin luokse tai hiekan alkaessa valua pelottavan nopeasti arkkuun. Sinänsä nuo esimerkit vaikuttavat luettuna jokseenkin mauttomilta, mutta jännien käänteiden monipuolisuus on melko rajallinen. Tekijät hyödyntävät hienosti ennalta-arvaamattomuutta – koska tarinasta ei voi luoda ainakaan kovin varmoja päätelmiä, se onnistuu paikoin myös yllättämään.
Tekninen puoli on suurimmaksi osaksi kunnossa, vaikka sieltä löytyykin puutteita. Valaistus on erityisen onnistunutta ja se onkin lähestulkoon pääosassa Reynoldsin kanssa. Myöskään kameran aktiivinen liikkuminen kuvakulmasta toiseen ei häiritsisi, ellei se muuttaisi arkun kokoa. Ylhäältä päin kuvattuna arkku näyttää valtavan korkealta, kun taas toisesta suunnasta katsottuna se näyttää kutistuneen. Muutoin leffan teknistä puolta on mielestäni turha alkaa analysoida sen tarkemmin, sillä raina on niin omaperäinen tyyliltään, kuten on jo moneen kertaan tullut mainittua.
On helppo kiintyä päähenkilö Pauliin ja toivoa hänen pelastumistaan, joten loppuratkaisu herättää varmasti monenlaisia ajatuksia. Reynolds tulkitsee nalkkiin joutuneen miehen tunteita hienosti ja hän on aidon oloinen. Hahmon kasvoissa ja eleissä näkyykin monenlaisia tuntemuksia, kuten pelkoa, ahdistusta, toivoa, vihaa ja pettymystä. Toisaalta hänen käytöksensä on hivenen epäloogista ja herättää kysymysmerkkejä. Hän esimerkiksi käyttää yhtä aikaa sekä sytkärin että kännykän valoa, vaikka toinen niistä riittäisi. Omituisuuksistaan ja pienistä mokistaan huolimatta Haudattu on oikein kelpo kertakäyttötavara, joka viihdyttää puolitoistatuntisen ajan. Vaikka Reynoldsin suoritus onkin hyvä, se ei ehkä riitä nostamaan motivaatiotani niin paljon, että katsoisin leffan uudelleen, sillä loppuratkaisun ja käänteiden ollessa selvillä se ei enää tarjoile mitään jännitystä.
