Black Dynamite on elokuva, jollaisia löytyy harmillisesti vain yksi useammasta tusinasta. Elokuva on ennen kaikkea vuoden 2009 onnistuneimpia komedioita, mutta myös kullan arvoinen suoritus parodiassa sekä kunnianosoituksessa 70-luvun blaxploitaatiolle, jossa mustat ovat hyviä ja valkoiset pahoja. Michael Jai Whiten esittämä Black Dynamite on yksi aikojemme siisteimpiä antisankareita, joka jakaa oikeutta omasta kädestään ja antaa pahoille pojille perusteellisesti selkään.
Musta Dynamiitti, joka on CIA:n entinen agentti, astuu sotajalalle kun mafiosot ampuvat hänen veljensä. Hän hommaa takaisin lupansa tappaa ja lähtee metsästämään tappajia, mutta homma osoittuukin astetta suuremmaksi, joten valkonaamoja vastaan taistelemaan vedetään mukaan liuta loistavia sidekickejä, joilta lentää pelkästään loistoläppää. Dialogi on ehdottomasti elokuvan parasta antia. Keskustelut ovat lähestulkoon jatkuvasti ovelaa slangiriimittelyä suoraan ghetosta, ja pisteenä iin päälle ovat oikeat tyypit lausumassa one linereitä. Äänimaailma on muutenkin erittäin hyvässä kunnossa, sillä biisit ovat elokuvalle enemmän kuin uskollisia; esimerkiksi montaasissa kipaleen sanat kertaavat tapahtumaa. Äänitehosteissakin ollaan liekeissä, sillä tappeluita tahdittaa täydellisesti henkeen sopiva vanha kunnon mätkintätehoste. Ei siis pelkästään visuaalista herkkua silmille.
On ilo huomata, kuinka hienosti 70-luku edelleen kääntyy valkokankaalle, sillä se näkyy ja kuuluu joka suhteessa, mitä nyt surkeat CGI-liekit hieman rikkovat kokonaisuutta. Scott Sanders on varmasti suurimmalle osalle tuntematon tapaus, mitä nyt tämän lisäksi yhden rikoselokuvan ohjannut. Ainakin Black Dynamitessa herra vakuuttaa, sillä tietää mitä tekee; kameran käyttö on loistavaa zoomauksineen kaikkineen, välistä löytyy muutama tyylikäs hidastus ja punasävyinen piirroskohtaus, sekä tarkoituksella mukana olevat tekijäryhmän mokat ovat hervottomia.
Toimintakohtaukset on luotu tyylikkäästi ja rakkaudella. Tulitaisteluissa pitkäpiippuisella Magnumilla räiskivään sankariin ei osuta ja mätkintäkohdissa kungfun kautta turpaan saavat ainoastaan pahikset. En tiedä, voiko loppupomoa sanoa rohkeaksi vedoksi, mutta loistovalinta se on silti ja kohtaus päättää elokuvan komeasti. Black Dynamite ei varmasti miellytä kaikkia katsojiaan, mutta minuun tämä iski lähestulkoon täysillä. Kokonaisuutta ei kannata ottaa liian vakavasti, eikä ainakaan halvasta ulkonäöstä valittaa, sillä elokuvan sydän on täyttä rautaa ja joka ikinen seikka kuuluu asiaan.
“Look here, punk. I’m blacker than the ace of spades and more militant than you and your whole damned army put together. And while you’re out there chanting at rallies and brow beating politicians, I’m taking out any money frontin’ sucker on a humble that gets in my way.”