Tiukka sosialistinen yhteiskunta sensuureineen ja epäluuloineen ei ole paras mahdollinen paikka kokeilunhimoiselle elokuvantekijälle. Silti venäläinen elokuvaohjaaja Dziga Vertov sai luotua dokumentin saralla teoksen, joka hakee yksityiskohtaisuudellaan ja tarkkuudellaan vertaistaan. Mies ja elokuvakamera on tarkka, mutta silti harkitun avoin kuvaus sisällissodan jälkeisesti Venäjän yhteiskunnasta. Teollistuminen ja käsityön vaihto koneisiin kuvataan esimerkiksi erittäin yksityiskohtaisesti, ehkäpä jopa aavistuksen verran ylistävään sävyyn. Vertovin velipoika Mikhail Kaufman näyttelee elokuvassa miestä, joka vaeltaa paikasta toiseen elokuvakamera mukaanaan ja kuvaa samalla niin työtä, vapaa-aikaa, urheilua, ihmisiä ja heidän arkeaan ja saa typistettyä melkeinpä kokonaisen ihmiselämän vajaaseen tunnin kestoon.
Vertov hyödyntää uutiskuvaajan työssään saamiansa opetuksia ja tehostaa dokumenttinsa vaikutusta hyödyntämällä siinä melkein jokaista mahdollista elokuvan keinoa. Vertov käyttää lähikuvia, kamera-ajoa, hidastuksia, kuva-alan jakoa, päällekkäiskuvia ja animaatiota luoden kuin oodin elokuvanteolle. Mitä todennäköisemmin nykyiset ohjaajasuuruudet ovat paljon velkaa Vertovin kikoille ja niiden lukuisille mahdollisuuksilla avartaa tarinaa katsojille. Intensiivinen leikkaustapa tuo elokuvalle sykähdyttävyyttä ja tempoa, minkä ansiosta tunti sujahtaa vikkelästi ohi korvien.
Se, mikä sitten tekee Vertovin teoksesta niin ainutlaatuisen, on sen hillity tapa hyödyntää vertaiskuvallisuutta ja realistisuutta. Kohtaukset ovat kuin symbioosissa toisiinsa ja niiden luoma tapahtumaketju on kuin juoni itsessään. Tämä kohtausten yhteneväisyys korostuu hyvin esimerkiksi kohtauksessa, jossa Vertov kuvaa onnellisen pariskunnan naimalupien hankkimista. Taustalla kaikuu pirteäsävyinen musiikki ja pariskunnan eleetkin huokuvat onnea. Nopea leikkaus siirtää tapahtuman vastakohtaiseksi. Sama huoneessa ja samassa kuvakulmassa Vertov kuvaa alakuloisen pariskunnan avioeropapereiden hankkimista. Kohtausta täydentää surullinen ja synkkä musiikki, sekä pariskunnan kurjat eleet. Jo tästä korostuu vahvasti Vertovin ideoima tarkkuus. Sen luo sanoman, jonka mukaan elämä on kuin peilikirkas ja tyyni vedenpinta, joka voi rikkoutua hetkenä minä hyvänsä.
Tyylitelty ja ihastuttava kokonaisuus on elokuvataidetta parhaimmillaan. Vertov todistaa meille kaikille, kuinka dokumentista saadaan kuin harmoninen, elävä kertomus, joka kuitenkin ilmentää totaalista realismia. Sanoja ei tarvita, eikä näyttelyä. Aidot tapahtumapaikat, kohtausten sulavuus ja virtaviivainen leikkaus riittävät luomaan täydellisen katselunautinnon.
