Ohjaaja/käsikirjoittaja/tuottaja Andrew Niccol käsittelee mieluusti voimakkaita tunteita herättäviä aiheita elokuvissaan. Truman Show’ssa (1998, vain käsikirjoitus) ihmisen valinnanvapaus ja tirkistelynhalu sanoivat käsipäivää rauhallisella, mutta pinnan alla kuplivalla tavalla, ja ohjausdebyytti Gattacassa ihmisyys tasapainoili tulevaisuuden geenivalintavisioiden ristitulessa. Niinpä ei ole yllätys, että miehen kolmaskin ohjaus käsittelee riipaisevaa aihetta verhottuna niccolmaiseen rauhaisaan tilitykseen, jossa huumorilla on oma palasensa.
Parhaimmillaan Lord of Waria katsellessa pala on myös kurkussa. Elokuva alkaa tehostepuolen taidonnäytteellä, jossa 7.62×39 millimetrin patruuna kulkee tiensä liukuhihnalta laatikkoon, siitä aseeseen ja lopulta lapsisotilaan otsaan. Ikävä kyllä se on laskettava lähinnä miinuspuoleksi, että elokuva paiskaa järkyttävintä voimaansa heti alussa ja turruttaa menoa sitten elämänkerrallisessa tarinoinnissaan.
Nicolas Cagen esittämä Yuri Orlov perustunee useaan tosielämän hahmoon, mutta pääosin venäläiseen asekauppias Viktor Boutiin. Vähemmän sankarillisen, silti niin inhimillisen, asekuninkaan roolissa Cage pääsee vetämään yhden uransa parempaa puoliskoa olevan roolin, jossa ei käytetä vain sitä kahden katseen (melankolisen ja puolittain hymyilevän) katseen kombinaatiota. Päinvastoin Cage lähentelee parhaimmillaan Adaptation.-leffan loistokasta tuplaroolisuoritustaan. Ehkäpä vähempi sankaruushohto pukee Cagea?
Orlovin hahmo uhraa ”omaa lajiaan harrastaessaan” paljon (lue: kaiken) ja siitä uhraamisesta Lord of War voimansa repii. Orlov on ehkä myynyt sielunsa saatanalle, mutta vastaavasti jokainen hänen myymänsä ase kylvää tuhoa ymmärtämättömien käsissä. Ja mikä pahinta, viitaten elokuvan sanomaan, eniten se taitaa silti kylvää tuhoa ymmärtävien käsissä.
On sääli, että Niccol on ohjannut näin kauniin, suuren, aatteidensa näköisen ja vieläpä hyvin käsikirjoitetun elokuvan, joka ei sitten lopulta olekaan osiensa summa. Orlovin uhrausmatka kehittyy suureksi osaksi odotetulla tavalla, rakkauden kuvioiden sotkiessa tunteettomuuden kehää pahemman kerran. Ja loppukin… siinä ei ole mitään vialla, paitsi että kaikki on vialla. Nimittäin jos Gattaca oli Michael Nymanin musiikin ja selkää kylmäävän kerronnan avulla tuonut tipan linssiin ja Truman Show kutittanut katsojan sisintä yhtä lailla, joskin pehmeämmällä tavalla, niin tämä asekauppiastarina jättää liian kylmäksi. Niccol on alleviivaamatta toki huutanut avunhuutonsa Amnesty Internationalin kannustamana ilmoille, mutta välinpitämättömyys katsojassa on aivan liian suurta asiaa puhuneen laatudraaman jälkitilaksi. Ehkäpä tämän aiheen parissa olisi kannattanut provosoida ihmisten tunteet pinnalle normaalia rajummin ja ekstratummin visioin. Ja nipsaista pieni pala pois Ethan Hawken esittämän pahvinohuesti hyvään maailmaan uskovan jepen sekä Jared Leton vaisuksi jäävän huumeaddiktiveljen ruutuajasta. Se aseen paukkuminen kun on tässä se mieltä laukausten lailla puhutteleva osanen.
