Helen (Winn) on nainen. Ja naisillehan joskus sattuu hassusti. Voi käydä ns. vahinko. Vahingon voi hävittää monella tavalla ja Helenhän käyttää sitä halvinta palvelua. Siinä kuiviin vuotaessaan Helen tapaa miesystävänsä (Julia) frendin, Bobbyn (Pacino). Näin alkaa Bobbyn ja Helenin tutustuminen, joka etenee tavallaan varsin tasaisesti. Taiteellinen Helen ihastuu vähä vähältä enemmän ja enemmän mukavaan Bobbyyn, joka – toisin kuin tytön miesystävä – pistäytyy sairaalassakin visiitillä hänen luonaan. Ystävystymisen syvetessä Helen ottaa lähempää kontaktia Bobbyn harrastukseen, johon sisältyy mm. remmin kiristämistä käsivarteen ja vajoamista kiehtovan kuvottavaan tilaan. Kohta ollaan koukussa ja paniikissa piikkipuistossa. On se vaan inhan ihanata lillua omassa kurjuudessaan, pää onnellisesti jossain muualla.
Leffan pääroolia puskeva Al Pacino osaa olla vakuuttava vaikka huivi päässään. Mies on pieni, mutta koosta viis, kun sanoma tulee ulos juuri oikeanlaisessa paketissa. Yhtään häntä heikommaksi ei jää Manaajastakin tuttu Kitty Winn. Paikoin Winn nousee jopa Pacinoa paremmaksi.
Piikkipuiston panikointi on Trainspottingin ja muiden vastaavien leffojen jälkeen melko kevyttä tavaraa. Silti se ei säästele katsojaa. Piikki on lihassa alituiseen ja kuolema käy lähellä. Ihmisten surkeat kohtalot ja heidän autuas tietämättömyytensä on esitetty tavalla, joka saa välillä unohtamaan, että kyseessä on pelkkä fiktio. Schatzberg näyttää asiat realistisesti. Tyly huumeleffa.
