Arnie Cunningham (Keith Gordon) tai ‘Cuntingham’ kuten Buddy Repperton (William Ostrander) mölisee on äärimmäinen nörtti: nelisilmä, rasvanahka ja yliälykäs. Arnien ystävä on Dennis Guilder (John Stockwell) ja Arnie löytää tytön, Christinen (punavalkoinen Plymouth Fury vm. 1958 umpikatolla). Sitten Leigh Cabot (Alexandra Paul) tulee kuvioihin, Dennis vammautuu pahasti ja Arnien kiusaajat alkavat kuolla ja juttua tutkii etsivä Junkins (Harry Dean Stanton). Luonnollisesti Christine omaa vähemmän kauniin menneisyyden ja Arnie itsekin alkaa muuttua.
Stephen King omaa taidon kertoa erittäin pelottavia (yleensä) kertomuksia aiheista jotka eivät tunnu kovinkaan pelottavilta. John Carpenter istuu ohjaajan penkillä ja Bill Phillips hoitaa sovitustyön modernista kummitusromaanista pääasiassa karsien tarpeettomia elementtejä. Jokseenkin hölmö, mutta tehokas romaani kääntyy kuvaukseksi kasvamisen vaikeudesta ja väkivallasta ja kyseisen ensimmäisen oman ja tärkeän asian roolissa on em. Christine. Luonnollisesti pelkkään kasvukertomukseen ei Carpenter turvaudu, sillä kummitusauton on luonnollisesti jyrättävä kusipäitä linttaan.
Keith Gordon on elokuvan keskeinen rooli siinä että Arnie on se henkilö joka käy läpi suurimmat tunnemuutokset ja draamat, mutta John Stockwell on se draaman kaaren vaatima sankari joka alkaa reagoida ulkoisiin uhkiin. Alexandra Paul jää harmillisen ohueen rooliin Arnien, Christinen ja itsensä muodostamaan kolmiodraamaan. Pääroolien kolmikko tekee hyvää työtä ja Harry Dean Stanton näyttää vähemmän kurjalta kuin yleensä. Lisäksi on sanottava se että Carpenter saa nimiroolin lukuisat Plymouthit näyttämään erityisen kolkoilta ja luonnollisesti tahdittaa meininkiä monotonisen synteettisellä musiikilla.
Lähtökohta on hieman hoopo ja tarinassa on piirteitä jotka toimivat paremmin kirjallisessa muodossa, mutta sovitustyö on jämäkkää ja ohjaus on viiteryhmäänsä jämäkämmin tehty. Aika mitäänsanomaton, mutta toimiva leffa.
