Rubin “Hurricane” Carter oli musta nyrkkeilijä, joka lusi syyttömänä vankilassa 20 vuotta. Jenkkilän rasistinen oikeusjärjestelmähän siihen syypäänä oli. Hemmo tuomittiin ryöstömurhasta elinkautiseen. Suuri yleisökään ei koskaan sulattanut tuomiota. Pieni eriskummallinen aktivistiperhe alkaa tutkia Carterin tapausta jonka myötä se saadaan käsittelyyn uudelleen. Dylanikin oikein vääsi aiheesta rallin, joka tietenkin leffassa kuullaan.
On siis rasismia ja väärinymmärrystä. Elokuva tuntuu mittatilaustyöltä Denzel Washingtonille. Tuo Denzel on siitä kummallinen jäppinen, että meriittejä ja pystejä takanreunalla riittää. No loppujen lopuksi kyseessä on mielestäni kuitenkin suhteellisen mielikuvitukseton näyttelijä. Tai oikeastaan jonkinmoinen kiltin ja sillä “oikealla puolella”-miehen leima vaivaa äijää liikaa. Sama leima vaivaa roolisuoritusta myös tässä pätkässä. Hurrikaani-Carter on ennemminkin ristiriitainen henkilö epävakaan taustansa ja tuomioidensa takia. Mutta kun pitää oikein alleviivata, että olosuhteiden uhreja tässä ollaan ja ihonvärikin sattuu olemaan musta. Pohjimmiltaan siis tämä nyrkkeilijäkin on se kiltti ihminen.
Carterin tapausta tutkiva aktivistiperhe olisi voitu esittää hieman syvemmin. Keskeisessä osassa oleva poppoo jää kuitenkin liikaa Denzelin varjoon. Perheen taustaan jää liian paljon kysymyksiä. Mikä porukka tää oikein on? Kaksi aikuista miestä, nainen ja kouluiässä oleva poika. Uushippejä? Radikaaliaikuisia? Heteroitako? Hä? Onko nää jotain maailman pelastajia vai?
No homma etenee rutiinilla kohti oikeussalidraamaa, joka nähdään lopussa. Elämänkertaleffojen sarjassa leffa sijoittuu tasaiseen keskikastiin. Yleisesti ottaen leffa on ihan laadukas pläjäys, jota kuitenkin vaivaa tylsä yllätyksettömyys.
