Huom! Robocop 2 on tarkoitettu fiktiiviseksi viihde-elokuvaksi, ei dokumentiksi 2020-luvun todellisuudesta. Yhtäläisyydet kirjoitushetken maailmantapahtumiin ovat puhdasta sattumaa.
Raha, kaiken pahan alku. Ensimmäinen Robocop täytti monen pukumiehen taskut vihreällä. Jatko-osaa kiireessä kirjoittamaan palkattiin alkuperäistä kynäillyt kaksikko, jonka tuoreissa visioissa Robocopin tarina jatkuisi kuoleman ja jälleensyntymän kautta vieläkin kaukaisemmassa tulevaisuudessa, jossa poliitikot ja liikemiehet ovat kahta häijympiä, ja jossa ensimmäisen osan televisiokoomikolla on aiempaa suurempi rooli itsenäisenä hahmona. Orionin johto ei ollut lukemastaan vakuuttunut, joten uutta kirjoittamaan palkattiin luovaa huippukauttaan elänyt Frank Miller – jonka kuvauskelvottomiksi luonnehditut luonnokset poikivatkin elokuvan sijaan sarjakuva-albumin. Lopullisen version aiempien yrittäjien vedosten irtopalasista kursi kokoon Hurjasta joukosta tuttu veteraanikäsikirjoittaja Walon Green.
Jos Robocopin jatko-osan käsikirjoitusprosessi oli sotkuinen, vähintään samaa kaliiberia oli sopivan ohjaajan löytäminen. Luonnollinen valinta projektin vetäjäksi olisi ollut ensimmäisestä osasta tuttu Paul Verhoeven, mutta mies oli näihin aikoihin kiinni Total Recallin tuotannossa. Pestiin palloteltiin ja välistä jopa palkattiinkin järjestään jokaista vähänkään nimekkäämpää ohjaajaa: moni epäröi astua Verhoevenin kaltaisen mestarin saappaisiin, Alex Cox ei uskonut jatko-osiin, Tim Hunter irtisanoutui tehtävistään vain viikkoja ennen kuvausten alkua… Kriisitilaan ajautunutta produktiota pelastamaan pestattiin Irvin Kershner, mies Imperiumin vastaiskun takaa. Ja tempun Kershner myös teki, sillä Robocop 2 saatiin kunnialla markkinoille haalimaan harvojen ja valittujen kukkaroihin lisää sitä itseään.
Ensimmäinen Robocop päättyi positiiviseen nuottiin. Detroitin huume- ja väkivaltahelvetti on viime näkemältä kuitenkin vain synkistynyt entisestään: salaperäisen Cainin johtama liiga valtaa katuja kaupittelemalla supertajustetta sekä nitistämällä kyttiä ja kilpailevia rikollisia. Korporaatiot ja poliitikot unelmoivat Detroitin jälleenrakentamisesta maanpäälliseksi paratiisiksi. Ennen urbaaniutopian tuloa on liikenevä maaomistus vain ensin siirrettävä köyhiltä rikkaiden haltuun. Ja mikäpä saisikaan kansaa luopumaan omaisuudestaan kuin rehottava rikollisuus, sosiaaliset ongelmat, korruptio sekä laiminlyöty järjestys ja siisteys. Hallitsevalle yläluokalle raha ja valta ovat huumeina kuin suora vastine katuja asuttavan kurjaliston kemikaaliaddiktiolle.
Orionin kaoottisen taustapelin tuntien Robocop 2 on suorastaan erinomaista tekoa. Tiuhaan vaihtuneilla tekijöillä oli selvästi ymmärrystä ensimmäisen osan tyylille ja vahvuuksille, ja heikentyneestä laadusta huolimatta Kershnerin ohjaustyö tuntuu autenttiselta Robocopilta tiettyine humoristisine piirteineen sekä identiteettikriiseineen. Tälläkin kertaa jäänkylmän pääoman, polarisaation ja militarismin kalvaman yhteiskunnan väkivalta on tinkimätöntä ja graafista, eikä taiston tuoksinassa säästetä enää sen enempää naisia kuin lapsiakaan. Aikoinaan lapsirikollisuuden kuvausta pidettiin raukkamaisena ja mauttomana. Nykyisin tiedetään rikollisten värväävän riveihinsä lapsia näiden ohjailtavuuden vuoksi – lapsillehan ei välttämättä anneta tuntuvia rangaistuksia edes murhan ja huumekaupan kaltaisista rikoksista. Valtavirran työelämästä ja ihmissuhteista syrjäytynyt nuoriso onkin otollisinta yleisöä rikollisliigojen lupauksille helposta rahasta, statuksesta ja seksistä.
Robocopin toinen tuleminen tuokin vahvasti mieleen klassisen Frankensteinin ja Caligarin kabinetin: Detroitin huumesodassa ja kyborgiprojektissa on loppujen lopuksi kyse silkasta vallasta sekä luojaltaan karkaavasta keinotekoisesta hirviöstä. Robocop ja Robocop 2.0 ovat kuin kolikon kaksi eri puolta, joista toinen edustaa järjestystä ja toinen kaaosta. Pedon tuhoutuminen ei lopulta ratkaise sen enempää kaupunkia riivaavaa huumeongelmaa kuin kulissientakaista peliäkään, eihän elämän suuriin ongelmiin ylipäänsä ole yhtä oikeaa kaiken kattavaa ratkaisua. Katsojana oli kuitenkin mielekästä nähdä ensimmäisestä osasta tuttuja kasvoja mukana alkuperäistä tarinaa sujuvasti täydentävässä jatko-osassa. Tiettyjen tahojen tilipussit eivät kuitenkaan tästä esityksestä turvonneet odotetulla tavalla, mikä tiesi päätöstä Irvin Kershnerin komealle uralle. Kolmanteen osaan ei enää viitsitty panostaa tämänkään vertaa.
