Uusnatsismi ja rasismi ovat aiheita, joista on tehty useita filmatisointeja ja viimeksi myös Suomessa ilmestyi aihetta käsittelevä Leijonasydän. Parhaiten ja ikimuistoisimmin aihetta on kuitenkin käsitelty Tony Kayen ohjaksissa elokuvassa American History X, josta myös Leijonasydän on saanut paljon vaikutteita. Edward Norton tekee elämänsä parhaan roolin vihan kourissa riutuvana uusnatsina, joka tekee kuitenkin parannuksen vankilatuomionsa jälkeen. Kyseessä on todella voimakas ajatuksia herättä draama rasismista, vihasta ja veljeydestä. Näin puhuttelevaa elokuvaa tulee harvoin vastaan.
Derek (Norton) on erään uusnatsijengin keulahahmo ja täynnä vihaa mustia ja kaikkia pakolaisia kohtaan. Hän on jenginsä ja erityisesti pikkuveljensä Dannyn (Furlong) ihannoima. Danny haluaa seurata tiukasti veljensä jalanjälkiä ja joutuu aina vain syvemmälle aatteen pauloihin.
Asiat saavat ratkaisevan käänteen, kun Derek tappaa julmasti autoaan ryöstävät mustaihoiset ja hänet passitetaan vankilaan. Vankilavuodet ja mustan miehen ystävyys muokkaavat ahdasta mieltä ja vankilasta päästyään Derek on muuttunut mies. Hänen harmikseen Danny on hurahtanut yhä syvemmälle jengin ja aatteen kuvioihin, eikä ulospääsy ole helppoa. Varsinkaan kun muu jengi ei katso muuttunutta Derekkiä hyvällä.
American History X on todella voimakas elokuva, joka sisältää voimakkaan sanoman, paljon ajateltavaa ja on silti erittäin viihdyttävä. Tony Kaye on itselleni melko tuntematon ohjaaja, eikä hän juuri muuta ole edes tehnyt kuin tämän, mikä ihmetyttää suuresti. Hän pitää leffan niin hyvin kasassa ja luo ikimuistoisia ja paikoin puistattaviakin kohtauksia. Hyvänä esimerkkinä Derekin todella ilkeä mustan ryöstäjän murha. Myös visuaalisuus on erittäin hienoa ja mustavalko-osuudet sopivat loistavasti elokuvan ilmeeseen ja se tukee hahmojen ajatusmaailmaa.
Kässäri on koskettava ja rankka, jossa uusnatsit ovat todellisia ääripään edustajia; pelottavan väkivaltaisia, mutta myös surkuhupaisia ilmestyksiä. Heitä tulkitsevat näyttelijät taasen antavat parastaan. Vaikka Edward Norton tekeekin leffan loistavimman roolin, niin sivuosat eivät todellakaan jää hänen varjoonsa. Terminaattor kakkosessa nähty Edward Furlong on myös erittäin luonteva eksyneen pikkuveljen roolissa, joka ei lopulta oikein tiedä mitä ajatella. Miehestä olisi kehkeytynyt aikojen saatossa varsin loistava näyttelijä, mutta sääli, että huumeet saivat niin ison osan hänenkin elämästään. Beverly D’Angelo antaa vahvan tulkinnan veljesten henkisesti koville joutuvana äitinä, jota käy monesti sääliksi. Muut natsijengin jäsenet ovat myös todella vakuuttavia ja niin asialleen omistautuneita, että täytyy hattua nostaa näyttelijöiden uskottavuudelle. Erityisesti Ethan Supleen hahmo on todella pelottava kuin surullinenkin ilmestys. Miten joku ihminen onkin niin hukassa?
Rankka ja koskettava rikosdraama on ehdottomasti yksi maailman parhaimmista elokuvista. Siinä ei ole käytännössä mitään vikaa. Tarina rullaa kuin rasvattu, kestoa on juuri sopivasti, näyttelijöistä ei heikkoa lenkkiä löydy ja lopetus vetää kenet vaan hiljaiseksi saaden myös kyynelet monille silmiin. Mikä parasta tämän voi katsoa aina uudestaan ja uudestaan, eikä leffaan kyllästy koskaan. On suorastaan huutava väärys, ettei leffa saanut ainuttakaan Oscaria. Kyseessä on yksi 90-luvun todellisista klassikoista!
