Väkivaltaa käytetään viihteessä karkeasti ottaen kahteen tarkoitukseen: väkivallan kritisointiin ja raakaan viihdyttämiseen. Nykyään jälkimmäinen tuntuu olevan ylivoimaisesti suurempi syy täyttää valkokangas ketsuppiroiskeilla, vaikka moni elokuvantekijä yrittääkin yhä väittää olevansa kantaaottavalla asialla, aivan kuten graafisen väkivallan pioneeri Sam Peckinpah aikoinaan Hurjalla joukollaan. Vaikka tämä vielä olisikin totuus, ei se vaikuta siihen faktaan, että näyttäviin kuolemiin turtunut yleisö tulee teatteriin viihtymään eikä miettimään ruumispinojen moraalisia ulottuvuuksia.
Brittiläisen ohjaaja-käsikirjoittaja Michael Davisin Shoot ’Em Up on mielenkiintoinen elokuva. Se on railakkaasti ylilyövällä kuolemantanssillaan ja asefetisismillään samanaikaisesti sekä kunnianosoitus että parodia toimintaelokuvien genreä kohtaan. Postmodernia itseironiaa puhtaimmillaan.
Moni varmasti arvottaa Shoot ’Em Upin sen viihteellisillä ansioilla, joita kieltämättä riittää. Pääosassa arvoituksellisena herra Smithinä nähdään aikamme loisteliain yhden ilmeen näyttelijä, Clive Owen, joka toteavaan tyyliinsä lahtaa yhdessä elokuvassa lähes yhtä paljon pahojen miesten kätyreitä kuin James Bond koko uransa aikana. Yllykkeeksi riittävät traaginen menneisyys ja vastasynyt, äitinsä menettänyt lapsi. Paul Giamatti vakuuttaa elokuvan pahiksena, psykoottisena nössönä, joka niin ikään on mieltynyt isoihin pyssyihin.
Shoot ’Em Upin puolessatoista tunnissa ei turhaa läskiä tai kertomusta ole. Elokuva alkaa ja päättyy tiukkaan rumputuleen, eikä välissäkään pahemmin hengähdetä, vaan juoksutetaan jatkuvalla syötöllä tykinruokaa Owenin eteen. Taidokkaalla kameran käsittelyllä, nokkelilla onelinereilla ja kekseliäillä, irvokkuudessaan huvittavilla kuoloilla muistutetaan, että vakavahenkistä taidetta ei todellakaan ole lähdetty tekemään. Vauhti, pyssyt ja veri ovat pääosassa.
Miten Shoot ’Em Upin kaltaista elokuvaa sitten pitäisi arvioida? Ainoaa oikeaa tapaa ei ole. Viihdettä etsivät katselijat eivät varmasti Hong Kong -toimintaa kunnioittavaan rainaan pety, ja parodinen ote tuottaa vain lisäpisteitä. Tässä mielessä Shoot ’Em Up on toimiva ja lupauksensa lunastava elokuva. Se on tämän vuosituhannen Commando, jolle voi turvallisesti naureskella äijäporukan kaljaillassa ja todeta, että eihän tämä sentään ole todellisuutta.
Jos pitää kaikenlaista väkivallalla mässäilyä ehdottoman vastenmielisenä, tarjoaa tämä filmi korkeintaan aiheen pohtia, miksi väkivalta ylipäänsä viihdyttää. Voiko taustalla olla ihmislajin psyykeen kätkeytyneitä merkityksiä, vai onko kaikki sittenkin vain opittua mieltymystä ja ajattelemattomuutta? On tavallaan pelottavaa havaita pitävänsä hidastettuja kuolemia tyylikkäinä ja porkkanalla tappamista äärimmäisen hupaisana, mutta tyyli puri tälläkin kertaa. Näyttävä elokuvaväkivalta ei ainakaan pitkästytä, ja tällaisena aivot narikkaan -tapauksena Shoot ’Em Up on lähes valioluokkaa.
