Ranskasta pamahtaa, natsit ovat palanneet! Tällä kertaa he ovat kannibaaleja jotka asuvat Pariisin vieressä olevilla tiluksilla ja odottelevat pahaa-aavistamattomia puoliverisiä astumaan ansoihinsa. Natseihin kuuluvat mm. erikoisella tavalla Manos: Hands Of Faten Loboa muistuttava lihavahko kulipää, suomalaiselta steroidikimpulta näyttävä kehonrakentaja ja suoranainen Ilsa-kopio joka nussii kaikenmoista mikä pysyy pystyssä paremmin kuin leffan laatu, ja siihen ei paljoa vaadita. Neljä kaverusta ryöstää ilmeisesti pankin Pariisissa keskellä presidentinvaalien aiheuttamia mellakoita, ja pakenevat poliiseilta yhteen kyseisistä ansoista. Nuoret vangitaan, ja natseilla on salainen suunnitelma suvun jatkamiseksi; naispääosasta tehdään kunnon siitoshumma! Sitten syötetään natsimummolle keittoa niin että stoomasta lentää luumukiisseliä. Mitä. Vittua.
Voin oikeasti kuvitella, miten ohjaaja Xavier Gens on liponut huuliaan kirjoittaessaan tätä elokuvaa. Ne nerouden rippeetkin mitä hänellä varmasti joskus oli kuihtuivat varmasti siinä vaiheessa, kun hän keksi tehdä remaken Teksasin Moottorisahamurhista käyttäen Hitlerin kamuja Leatherfacen korvikkeina. Alkuidea on mielestäni ihan aidosti näppärä, ja toimisikin varmasti jossakin toisessa elokuvassa paremmin. Gensin ohjaustyyli pilaa suuren osan Frontière(s)istä olemalla aivan liian ylilyövä. Alusta lähtien meitä pommitetaan puolen sekunnin välein tapahtuvilla tyhjänpäiväisillä leikkauksilla, joiden väliin laitetaan transitioiksi valkoisia välähdyksiä. Epilepsiakohtaukset, kuinka teitä kaipasinkaan! Tuotantobudjetissa ei myöskään ilmeisesti ollut varaa ostaa kolmijalkoja, sillä koko leffa on kuvattu todennäköisesti edellä mainituista epilepsiakohtauksista kärsineen tärisevän mielipuolen toimesta. Surkuhupaisasti tämä yhdistetään yltiödramatisoituun musiikkiin, jonka avulla kaikesta tulee ah niin dramaattista. Tämä ei toimi koska muuten leffassa ei alun kehnojen yritysten jälkeen draamaa ole, ja musiikki lähinnä pomppii korville kaiuttimista ikävän säröisesti sen sopimattomuuden vuoksi. Sitten läski Lobo-lookalike vetää vankeja ketjuissa jotta kaikki alle 30n ÄOn omaavat vastaavat ilmestykset voivat katsella tippa munassa voimafantasioitaan. Mitä. Vittua.
Melkeinpä jokaisen kauhuelokuvan, jonka päämääränä on shokeeraaminen tai jännityksen ja ahdistuksen välittäminen, ydinasiana on se, että elokuva saa luotua jännitystä tarpeeksi ajoissa. Parhaiten tämä onnistuu sijoittamalla hahmoja joista katsoja pitää tilanteisiin, joista katsoja ei pidä. Tilanne on Gensillä hallussa, mutta hahmot eivät. En vieläkään muista yhdenkään hahmon nimeä, eikä heille jaeta oikeastaan sen kummempia motivaatioita millekään teolle selviytymisvietin lisäksi. Vaikka jokainen ihminen mielestäni omaa sisällään tietynlaisen halun selviytyä elämästä parhaansa mukaan, ei tätä viettiä voi sellaisenaan rinnastaa katsojaan elokuvan sisältä. Vain se, että näyttää ihmisiä selviytymässä, ei riitä luomaan samaistumista katsojan kanssa. Frontière(s) yksinkertaisesti näyttää näitä tilanteita, ja siksi se epäonnistuu juomaan jännitettä kiitos Gensin aivovammaisen kuvaustyylin ja varsinaista kivijalkaa vailla olevan tarinansa. Sitten ilkeä natsikenraali joka näyttää Goebbelsin äpärälapselta katkoo miespääosalta akilleenjänteet pihdeillä, jotka varmasti valittiin kokonsa puolesta jotta papalle ei tulisi sellainen olo ettei pili enää seiso. Mitä. Vittua.
Frontière(s) on siis kauhuelokuva joka ei jännitä tai ahdista. Mitä se voisi siis enää tehdä kauhuelokuvana? Leffa voisi esittää sanoman. Se voisi sanoa jotakin yhteiskuntamme tilasta tai alun poliittisten kuvioiden kautta kommentoida joko protestoijien liiallistakin halukkuutta tähän puuhaan, vaalisysteemin korruptoituneisuutta tai poliisien liiallista vastarintaa tilanteissa. Elokuva ei tee mitään näistä. Se ei myöskään sano oikeastaan mitään muuta. Missään vaiheessa Frontière(s) ei edes yritä esittää omaavansa minkäänlaista viestiä. Se on vain perseilevä selviytymistarina. Mielestäni tässä tapauksessa viimeinen asia, joka voisi pelastaa elokuvan, on kunnollinen goreilu. Mutta ei. Gensin ohjaus ei onnistu edes järkyttämään väkivaltakohtauksillaan tai hypnotisoimaan katsojaa eräänlaiseen transsiin gorevirrallaan. Jotta gore olisi kauhuelokuvassa joka on vakavamielinen, mutta ei yritä sanoa mitään, sen pitää olla varsin shokeeraavaa. Pelkkä realismi ei mielestäni riitä. Realismi on keino viestin perille saattamiseen. Viestin puuttuessa ylilyönteihin voi sortua. Gens silti inttää vastaan ja esittää koko elokuvansa väkivallan hyvin minimalistisesti ja tylsästi. En vaadi gorea elokuvilta yleensä, mutta se voi toimia eduksi. Jos ohjaaja osaa luoda visuaalisia näkyjä, jotka ovat upeita, ne ovat upeita, koostuivat ne sitten suolenpätkistä tai eivät. Dario Argento on tämän asian mestari. Hän yhdisteli kuulo- ja näköaistia tavoilla, joita useat ovat sitemmin yrittäneet imitoida epäonnistuen. Gens ei tahdo tehdä tällaista surrealistista gorea, vaikka mielestäni tässä vaiheessa splatteriksi vetäminen olisi ainoa pelastava voima. Frontière(s)in gore on sitä, että näytetään kun reiästä valuu verta. Voi ei, reikä josta valuu verta! Varokaa, sieltä voi valua VAIKKA LISÄÄ! Loppupuolella onneksi tulee muutama yllätys, mutta silloin on jo myöhäistä. Kun katsoja olettaa että kaikki on ennalta-arvattavaa verenvalumista, eivät edes potentiaaliset yllätykset pelasta tätä sontakasaa, koska niistä ei enää välitä. Sitten vietetään mukava juhlaillallinen koko perheen voimin syöden ihmispaistosta joka näyttää lähinnä K-kaupan lihatiskin grillikyljeltä. Mitä. Vittua.
Kaikki yllälukemasi on ollut pelkkää elokuvan haukkumista. Siihen on syynsä. Tämä elokuva ansaitsee jokaisen sanan. Harvoin olen joutunut tilanteeseen, jolloin genre, jolle olen hyvin armollinen, pettää minut täysin. Nautin jollakin tasolla jopa niistä kaikista hirveistä Elm Streetin jatko-osista, Candyman kolmosesta ja nykyajan Saw-pelleilyistä. Silti juuri tämä esimerkki on täydellinen siitä, millainen kauhuelokuva voi huonoimmillaan olla. Frontière(s)in ainoa pelastava tekijä on sen alkuasetelma. Muuten kyseessä on banaali ja yhdentekevä elokuva, joka on jo uponnut mielessäni tässä vaiheessa täydelliseen välinpitämättömyyden suohon, jossa se saakin olla koko loppuikäni. Suosittelen muita tekemään samoin ja olemaan huomioimatta sen olemassaoloa, ellei nyt satu tulemaan harvinaisen sadomasokistista fiilistä päällä.
Frontière(s) on (s)hittii.
