“Kaikki alkoi siitä kun näin Toyotan polttavan kumia R-kioskin edessä.” Hotakaisen romaaniin perustuvassa elokuvassa Klassikko joudutaan taas Hotakaismaiseen tyyliin miehisten pakkomielteiden riivaamiksi. Tällä kertaa kohteena on mikäpä muukaan kuin limaisen Arvi Lindiä jumaloivan autokauppiaan myynnissä oleva Alfa Romeo.
Leffasta käy ilmi heti kättelyssä että itse alkuperäisteoksessa on draivia vaikka muille jakaa. Autohimon riivaamat henkilöt ottavat mittaa toisistaan kohtalokkain seurauksin. Pääasiassa riivattuna on mm. Toyotakuski, joka on pimeitä hommia vääntävä sekatyömies. Liikennerikkomuksia on pillurallin ajamisessa saatu sellainen kasa että mielentilakin on jo horjumassa, virkavallan kanssa syntyneistä ongelmista puhumattakaan. Toinen on kirjailijanakin ehkä kohta tunnetuksi tuleva Kari Hotakainen joka on juuri saanut huonon elämänkertateoksensa valmiiksi ja hakee kustantajalta fyrkkakasaa ajopelin hankkimiseen.
Kari Väänänen on istahtanut ohjaajan pallille kunnianhimoisin ottein. Ongelmaksi kuitenkin kehkeytyy tyylilajien sekoitus, joka ei oikein ota kantaakseen. Välillä vedetään suoraa farssinomaista tyyliä, varsinkin kuvatessa kirjailijan teoksen omaelmänkerrallisia tapahtumia ja välillä vedetään Kaurismäkimäistä dialogia joka koituu näyttelijöiden kohtaloksi. Välillä tapahtumat etenee kuin suoraan Hotakaisen alkuperäisteoksen tekstistä luettuna.
Suosalo Hotakaisen roolissa vetää ihan jees vaikka välillä ote tuntuukin lipsuvan. Suosalo tekee kaikkensa että homma onnistuisi. Pisteet himaan tuo kuitenkin ylivoimaisesti Pertti Sveholm poliisina joka on rattijuoppojen päänahkojen metsästykselle omistautunut sekopää. Sveholm pelastaa paljon ja viljelee juuri sellaista mustaakin mustempaa huumoria joka on tämän katsojan makuun. Kumpa muista roolihahmoista olisi saatu yhtä herkullisia niin kyseessä todellakin voisi olla mestarillinen pläjäys.
Alkuperäisteos on jokatapauksesa se kantava voima joka saadaan kantamaan juuri ja juuri. Väänäsen kerronnassa olisi mielestäni voitu mennä vielä enemmän äärimmäisyyksiin ja liiotteluun. Jotenkin vaan tulee sellainen “vanha mies revittää” -fiilis kun pläjäystä katsoo. Mitä olisikaan aikaan saanut joku nuoremman polven visiönääri jolla olisi ollut mahdollisuus ammentaa samoista aineksista.
