Meren rannalla sijaitsevassa Antonio Bay -nimisessä pikkukaupungissa on tekeillä suuria. Tai ainakin paikan oman mittapuun mukaan suuria, sillä kaikki asukkaat paikallisesta radioaseman pitäjästä lähtien tohisevat rakkaan kaupunkinsa 100-vuotispäivästä. Kiire on kova, kun deadline lähestyy ja tapahtumalle sopivan juhlallinen tilaisuuskin pitäisi saada aikaiseksi.
Tällöin monelta pääsee unohtumaan eräs toinen merkkipäivä, läheisellä merellä aikoinaan seilanneen laivan uppoamispäivä, josta on myöskin 100 vuotta aikaa. Onko tällä jotain tekemistä kaupunkia ja sen lähiympäristöä häiritsevän sumun ja outojen poltergeist-tyylisten ilmiöiden kanssa? Mitä laivalla oikeastaan loppujen lopuksi oli, kun sen miehistö vaikuttaisi kovasti pyrkivän takaisin elävien maailmaan, erityisesti Antonio Bayn maailmaan?
Usva eli sujuvammalta nimeltään The Fog on kauhuelokuvilla aikoinaan (huom. aikoinaan) mainetta niittäneen John Carpenterin kenties arvostetuimpia (tai ainakin muistetuimpia) töitä heti Halloweenin ja The Thingin jälkeen. Se, onko leffa tämän ansainnut onkin jo vähän kiperämpi kysymys.
Elokuva käynnistyy kiistattoman taitavasti. Alkukohtaus, jossa vanha merikarhu kertoo kummitusjuttua aavelaivasta määrittää loistavasti koko leffan idean. Kyseessä on siis todellakin hieman moderniin tyyliin toteutettu kummitusjuttu. Tätä Carpenter on selvästi tavoitellut alussa hieman hidastempoisesti etenevällä ja uneliaan pikkukaupungin maisemia ihastelevalla kuvauksellaan. Tämä kieltämättä toimii, alussa siis.
Ongelmaksi paisuu ikävä kyllä se, ettei elokuvan kummitusjuttu-tyyliä ole jaksettu pitää loppuun asti yllä. Liekö John-sedälle jäänyt pysyviä arpia Halloweenin tekemisestä, kun aaveiden päästessä harventamaan porukkaa nähdään selvästi slasherleffa-tyylisiä tappoja. Sen lisäksi, että se rikkoo juuri sitä hienoa aavetarinatunnelmaa, tapot ovat jo itsessäänkin toivottoman kömpelöitä. Ei kannattaisi yrittää päteä alalla, jota ei osaa. Etenkin silloin, kun se häiritsee pelottavuuden lietsontaa, kauhuelokuvien tärkeintä osa-aluetta.
Muutama muukin pikkuongelma vaivaa elokuvaa. Nämä tällaiset ovat siitä ikäviä, että siinä missä hyvässä elokuvassa ne kutistuvat olemattomiin, niin vastaavasti leffan laadun pudotessa näiden virheiden merkittävyys kasvaa häiritsevästi. Hieman laiska näyttely on ehdottomasti yksi näistä, vaikkakin osittain on myös syyttäminen paperinohuita hahmoja. Kuka nyt jaksaa näytellä innokkaasti pahvinukkea? Erityisesti vielä on vioista mainittava tökerö viime hetken mukayllätysloppu ja se tosiasia, että sumun keskeltä ilmestyviä aavemaisia hahmoja käytettiin aivan liian vähän, tuskin yhtään. Kuolleiden marssi keskellä epämääräistä usvaa oli visio, jota ainakin allekirjoittanut odotti innolla, sitä koskaan saamatta.
Ei elokuvalle viitsi silti olla vihainen, vaikka huonoja puoliakin löytyy. Sen perinteinen pikkukylän kummitustarina kelpaa kyllä, vaikka pieniä vikojakin vähän löytyisi, tai ehkä vähän enemmänkin. Ne vain ikävä kyllä estävät leffaa nousemasta pelotteluhitiksi, josta mielellään nauttisi nuotion äärellä DVD-soittimella ja matkatelevisiolla varustetuilla öisillä telttaretkillä.
nimimerkki: Aleksanteri
