Vihdoinkin oli tullut aika nähdä kauan odotettu suomalainen scifi-elokuva Iron Sky ennakkokiertueellaan. Kuutisen vuotta sitten kuulin ensimmäisen kerran Rautataivas-projektista. Tuolloin Star Wreckin tekijöiden uusi suunnitelma ei varsinaisesti vielä herättänyt suuria tunteita, mutta korvan taakse moinen tuli pistettyä. Pari vuotta sitten satuin onnekseni bongaamaan YouTubesta Energia Productionin Directors Diaryt ja videoita oli tietenkin pakko ryhtyä seuraamaan, sillä itse elokuvan ohjaaja, Timo Vuorensola kertoi käytännössä reaaliajassa Iron Skyn tuotannon etenemisestä – harvinaista. Ylipäätään läheinen suhde faneihin ja yhteistyö heidän kanssaan on ollut koko elokuvan tukiranka, eikä olisi ihme, jos Iron Sky näin toimisi uudenlaisen elokuvatuotannon äitinä… tai tässä tapauksessa Führerina. Samalla Iron Sky on takuulla elokuva, joka avartaa suomalaista elokuvateollisuutta maailmalle ennennäkemätöntä vauhtia, innovaatiota kerrakseen, kuin elokuva-alan Angry Birds – we come in peace!
Harva suomalainen on varmaan onnistunut välttyä kuulemasta, mistä Rautataivaassa on kysymys, mutta kerrataan se vielä, sillä kertaushan on opintojen Führer. Natsit pakenivat hävittyään toisesessa maailmansodassa Kuun pimeälle puolelle ja ovat perustaneet sinne pienimuotoisen sivilisaation hienoine rakennelmineen. Kuunatsit ovat odottaneet hetkeä, jona kykenisivät palamaan takaisin maahan ja “parantamaan” ihmiskunnan uuteen kukoistukseen. Ongelmana on vain pysähtyneisyys tekniikan saralla, sillä vaikka huippu energianlähdettä, helium kolmea ollaankin kyetty tuottamaan “kuunperästä” suuria määriä, niin yksinkertaiset tietokoneetkin ovat vielä kaapinkokoisia pömpeleitä. Onneksi vuonna 2018 Yhdysvaltain istuvan presidentin vaalikampanjointi ulottuu aina Kuuhun asti ja sytytyslanka on valmis palamaan; tilanne eskaloituu käsistä.
Iron Skyn näyttelijäkaarti koostuu varsinkin tavalliselle pulliaiselle melko tuntemattomista näyttelijöistä, mutta joukkoon on päässyt muun muassa turhan vähälle ruutuajalle jäävä Udo Kier Kuu-Führeriksi ja esimerkiksi Matrixissa näytellyt Christopher Kirby epäonniseksi astronautiksi. Parhaat roolit & suoritukset menevät silti Götz Ottolle kunnianhimoisena ja raamikkaana Klaus Adlerina, sekä Julia Dietzelle propagandaopettajana. Kaiken kaikkiaan roolisuoritukset ovat ihan jees -tasoa, eikä mitään suurempia rimanalituksia nähdä, muttei kukaan myöskään nouse silmiinpistävän loistavana esille. Paras puoli näyttelijävalinnoissa on kuitenkin se, että saksalaiset näyttelevät saksalaisia ja puhuvat näin ollen sujuvaa saksaa. Eikä siis olla menty matalimman aidan kautta, ja värvätty “englanninkielisiä natseja”, kuten Hollywoodin tuotannoissa helposti kävisi.
Iron Sky koostuu niin monesta genrestä, että on jokseenkin ihme, että homma pysyy näinkin hyvin kasassa. Kun soppaan heitetään loraus scifiä, ripaus satiiria, hyppysellinen puhdasta komediaa, lusikallinen toimintaa ja tiraus draamantynkää, niin keitos voi helposti maistua liian eksoottiselta. Vaikka elokuvaa on haukuttu päälleliimatusta tunnelmasta, niin en itse lähtisi kyseistä termiä tässä tapauksessa käyttämään, sillä itse asissa sana kollaasi kuvastaisi tilannetta paremmin. Jokainen kohtaus toimii täydellisesti omillaan, mutta kun siirrytään seuraavaan, niin vuorossa voi olla genremääritteisesti jotain ihan muuta. Palaset on avainsana. Kaikkea ei olla onnistuttu yhdistämään luontevasti yhteen, mikä varmasti selittyy osittain sillä, että ennen leikkausprosessia materiaalia oli Vuorensolan mukaan kaksi ja puoli tuntia, vaikka elokuvaversio on noin puolitoistatuntinen. Pitkästyminen ei siis onneksi tule todellakaan kysymykseen, mutta sulavampia siirtymisiä ja näin ollen ehyempää kokonaisuutta olisi kyllä kaivannut. Erityisesti elokuvan loppu, joka on Iron Skyn parasta antia, tuntuu aavistuksen turhan irtonaiselta tyyliltään. Hajanaisuutta eivät myöskään helpota lukuisat kumarrukset menneisyyden mestariteoksille kuin muillekin kulttuurivaikutteille, sillä ne toki rikastavat Iron Skyn olemusta ja tuottavat katsojalle ahaa-hetkiä, sekä nauruja, mutta niillä on myös tapana syödä pala elokuvan identiteetistä. Tässä tapauksessa viittaukset listautuvat kokonaisuudessaan toki plussan puolelle.
Iron Skyn musiikki on pääasiassa toimivaa ja elokuvan tunnelmaan sopivaa menneiden aikojen balladien mukaelmia taikka futuristista industrialia, mutta joissain kohdissa tyhjästä pärähtävät räimeet pistävät pahasti korvaan tarpeettomuudellaan. Visuaalisuus puolestaan on… noh, huikeaa! Värittömyys ja brutaalit masiinat toimivat aivan helvetin hyvin ainakin suomalaiseen makuun, sillä kaunistelemattomat sotakoneet ovat varsinaista silmänruokaa. Maan ilmakehässä, Kuussa kuin avaruudessakin käytävät taistelut vetävät puolestaan vertoja nykypäivän miljoonabudjeteilla tehdyille Hollywood-pätkille. Suomalaista sisua on tainnut olla aimo annos mukana matkassa, kun Tampereen studiolla on pakerrettu 25 hengen voimin nupit kaakossa laadukasta matskua.
Onko se lintu? Ei. Onko se lentokone? Ei. Onko se UFO? Melkein. Se on Iron Sky, modernin sisun ruumiillistuma. Elokuvan nähtyäni fiilikseni ovat huojentuneet. Pahinta tuli pelättyä ja parasta toivottua. Onneksi kokonaisuus toimii monipuolisuudessaan taydellä teholla ja katsojalle jää raikas maku suuhun. Kauneusvirheistään huolimatta Iron Sky lunastaa paikan onnistuneena uuden ajan airueena suomalaisessa elokuvateollisuudessa. Tulevaisuus näyttää, mitä kaikkea suomalaisen suurproduktion ympärille vielä tulee kehkeytymään. Amerikkalaisten remake, jatko-osa, prequel ja scifi-sarja ovat ajatuksina lennelleet jo ilmassa. Moisten kanssa on kuitenkin turha kiirehtiä, sillä kuten on nyt todettu: hiljaa hyvää tulee.
