Kun minulta kysytään omaa suosikkielokuvaa, menee hetki ennen kuin vastaan. Ilmoille on isketty kysymys, johon vastaaminen tuntuu lähes mahdottomalta. Elokuvia on niin hirveän paljon, että eihän siitä noin vain voi heittää suosikkia. Turvautuisiko nauruhermojen päälle käyvään elokuvaan vai sittenkin jännittävään toimintaelokuvaan. Pitäisikö vastata kysymykseen kaikkien ylistämällä The Shawshank Redemptionilla vai turvautua klassikkoon, joita ovat esimerkiksi Harrison Fordin tähdittämät Indiana Jonesit, vuoden 1959 Ben-Hur ja Jack Nicholsonin One Flew Over the Cuckoo’s Nest. Usein sanon Hyvät, pahat ja rumat. Elokuva, jonka voi katsoa aina uudelleen ja tuo aina yhtä mahtavan fiiliksen.
Sota riehuu armottomassa maailmassa, jossa lainsuojattomat ja roistot yrittävät selvitä. Tuco ja Blondie ovat rikostovereita, mutta jälkimmäinen jättää ystävänsä autiomaahan kuolemaan. Tucon katkera kosto kääntyy kuitenkin aarteen metsästyksen aluksi, kun kuolevalle miehelle vettä hakeva Tuco ei kuule hautausmaan hautaa, jonne kulta-aarre on haudattu. Blondie tietää kuitenkin haudan, mutta Tuco tietää hautausmaan. Vihollisten on jälleen käännyttävä liittolaisiksi, jotta löytäisivät tuon kallisarvoisen aarteen. Matkaan tulee kuitenkin mutkia ja myös säälimätön Enkelisilmä tahtoo saada kultarahat haltuunsa.
Clint Eastwood on vetänyt koko Dollari-trilogian kunniallisella näyttelyllään, mutta nyt tekee kaikista parhaimman suorituksen yhtenä koko elokuvahistorian muistettavimmista ja ikonisimmista hahmoista. Eli Wallachin näyttelemä Tuco on leffan toiseksi paras hahmo ja ehdottomasti komediaa leffaan tuova vitsiniekka, joka osaa kuitenkin ampua tarvittaessa. Jo Vain muutaman dollarin tähden-elokuvassa nähty Lee Van Cleef on täydellinen valinta Angel Eyesin rooliin, joka on periaatteessa leffan pahis. Jos ajattelee tarkasti, kaikki leffassa ovat omalla tavallaan pahoja ja tavoittelevat omia etujaan, mutta erilaisilla keinoilla. Leffan nimi on Hyvät, pahat ja rumat, joka jakaa hahmojen luonteet loistavasti siitä näkökulmasta, josta katsoja hahmot näkee. Näille miehille sota oli väin pieni välipala ja se, jos mikä kertoo heidän persoonista.
Akoinaan mietin, että onko Huuliharppukostaja Hyviä, pahoja ja rumia parempi, sillä onhan sekin on pirun hyvä. Kummallakin on omat vahvuutensa ja kummatkin ovat suosikkielokuviani. Visuaalinen tyyli on hypnoottinen, mutta myös jännittävä ja rento. Kerronta on vaihtelevaa nopean ja hitaan välillä, mutta aika kuluu jokatapauksessa heittämällä. Tunnelma on leffan parasta antia ja siinä se pieksee ylivoimaisesti jokaisen Leonen muun leffan. Samanlaista ainutlaatuista seikkailutunnelmaa on onnistunut jäljittämään vain harva, joista mikään ei ole yltänyt tämän mestariteoksen ylle. Juoni ei ole erityisen monimutkainen, vaikka aarteen etsinnän matkalla ehditään solmia useita juonenkäänteitä ja mielenkiintoisia tapahtumia. Musiikki on omaperäistä ja Huuliharppukostajan kanssa Ennio Morriconen parhainta jälkeä. Yksi parhaimmista soundtrackeistä koko elokuvan historiassa.
Kuvaus on upeaa, kerrassaan virheetöntä. Vaikka Huuliharppukostajassa kuvaus pääsee maksimaalisiin täydellisyyksiinsä, on se jo tässä teoksessa erinomaista. Kun katson leffaa ja huomaan sen olevan melkein loppu, alan aina ajattelemaan, että toivottavasti se ei vain loppuisi vielä. Pituus on juuri sopiva ja katsoja saa nauttia näyttelijöiden suorituksista ja Leonen taianomaisesta ohjauksesta. Mukana on monia ikimuistoisia one-linereita ja lausahduksia. Dialogi toimii ja leffassa enemmänkin näytetään ja elehditään ja puhuminen jätetään vähemmälle. Elokuvan ajankuvaus sodasta ja länkkärien maailmasta on niin ajaton, että se tulee säilymään koskemattomana vielä monia kymmeniä vuosia.
Tiesin jo etukäteen, että tämän arvostelun kirjoittaminen tulee olemaan hankalaa, sillä tälläisestä elämää suuremmasta suosikkielokuvastani on vaikea lähteä selittämään. Kyse ei ole siitä, ettei olisi aivan liikaa kehuttavaa leffasta, vaan siitä miten osaa ilmaista mielipiteensä. En ole itsekkään aivan varma, mikä tässä iskee minuun niin kovaa. Ehkä minulla on Hyvien, pahojen ja rumien kanssa vain niin vahva suhde, että se ei voi hajota ikinä. Aseet räiskivät, ruuti lentää ja piippu sauhuaa. Tulemmeko koskaan näkemään parempaa elokuvaa? Epäilen vahvasti. Kyseessä on siis elokuvaa parhaimmillaan.
