Tanska on varsin mielenkiintoinen leffamaa, sillä sieltä on noussut monta mahdottoman hyvää elokuvaa, mutta siitä huolimatta se tuntuu jäävän suuren USA:n ja vastaavien varjoon. Itsekin on myönnettävä, että tanskalaisia elokuvia on tullut seurattua melko vähän, mutta on kuitenkin myönnettävä, että näkemäni tanskalaisrainat eivät ole tuottaneet pettymystä. Näistä tuorein on 2010-luvun ehkä yksi parhaimmista draamoista, ainakin juuri tähän aihepiiriin liittyen.
Jahti kertoo Lucasista, joka on kohdannut elämässään pettymyksiä – avioeron, työpaikan menetyksen, yksin jäämisen ja niin edelleen. Arki alkaa kuitenkin näyttää valoisammalta, kun hän saa töitä päiväkodista ja tulevaisuudessa odottaa myös hänen poikansa muutto saman katon alle. Ihan niin helpoksi Lucasin elämä ei kuitenkaan käänny, sillä nurkan takana odottaa uusi vastoinkäyminen. Pieni Klara-tyttö ihailee häntä kovasti ja kun Lucas yrittää hellävaroen siirtää hänen kiinnostuksensa päiväkodin poikiin, tyttö pettyy huolestuttavin seurauksin. Hän päästään suustaan valheen, joka johtaa Lucasin joutumisen koko yhteisön halveksumaksi.
Elokuva alkaa leppoisasti, mutta tunnelma muuttuu synkäksi ennen kuin katsoja huomaakaan. Leffan aihe, pedofilia, on vakava ja vaatii ohjaajilta ja muilta tekijöiltä paljon osaamista, jotta lopputulos olisi uskottava. Onneksi tällaista taitoa tekijöiltä löytyy, sillä työn laatu todellakin on vakuuttavaa. Leffa ei pelkästään mässäile päähenkilön kokemalla epäoikeudenmukaisuudella, vaan näyttää tapahtuneen useiden henkilöiden näkökulmasta. Katsojan sympatiat ovat kuitenkin päähenkilön puolella, sillä kyseessä on yhden miehen taistelu. Leffan tapahtumien siirtäminen todellisuuteen on vain pienen harppauksen päässä – erityisesti lasten ja nuorten parissa työskentelevien on suhteellisen helppo kuvitella, miten pienellä valheella ihmisen elämän voi tuhota.
Leffa on tehty suhteellisen pienellä budjetilla, mutta mielestäni tekninen puoli tukee kokonaisuutta. Käsikameraa käytetään taidokkaasti ja kuvaus ylipäätään toimii suhteellisen hyvin. Leffan kantava voima tärkeän ja ajankohtaisen aiheensa lisäksi on kuitenkin näyttelijät. Mads Mikkelsen sopii päärooliin mallikkaasti ja jättää paikoin muut varjoonsa, vaikka koko näyttelijäkaarti on taidokasta porukkaa. Tärkeää tällaiselle leffalle ovat pienetkin yksityiskohdat, kuten ilmeet ja eleet. On nostettava hattua erityisesti Klaraa esittävälle Annika Wedderkoppille, joka hänkin on sisäistänyt tämän hienosti.
Elokuvamaailma tarvitsee enemmän tällaisia teoksia, jotka kertovat “oikeista” asioista ja ottavat niihin rohkeasti kantaa. Se ei ole ollenkaan naiivi, vaan ymmärtää molempia osapuolia. Leffan loppu jää varsin avoimeksi, mikä antaa katsojalle tilaa pohtia, mitä seuraavaksi tapahtuikaan. Jahti on sopiva nimi tälle rainalle, sillä jahtaamistahan elämä kaikin puolin on.
