Harvemmin sitä tulee katsoneeksi karvan verran alle kaksi ja puolituntia kestävä mykkäelokuva, joka on yhtä koherentti ja lapsellisen vilpitön kuin Bagdadin varas. Tuottaja/käsikirjoittajan Douglas Fairbanksin tuotanto ei ole itselle kovinkaan tuttua tämän ja Robin Hoodin(1922) lisäksi, mutta luulenpa että tämä jälkeen täytyy avartaa omaa sivistyneisyyttä sukeltamalla herran tuotoksiin entistä perusteellisemmin. Juoni on pintapuolisella vilkaisulla katsottuna hyvin perinteinen, jopa korni rakkaustarina fantasian kosketuksella, jossa kosijahdokkaat kilpailevat valtakunnan prinsessan kädestä ja hallitsijan pallista. Se mitä tähän tarinaan on kätketty pintaa syvemmälle, on tämän sandaaliseikkailun suurin vahvuus. Joten homma vain palasiksi pohjustuksesta aloittaen.
Prinsessa on ukkoa vailla ja Bagdadissa sijaitsevaan moskeijaan ollaan kalifin määräyksestä kutsuttu kolme prinssiehdokasta, joista jokainen omaa omalla tavallaan enemmän tai vähemmän vastenmielisiä luonteenpiirteitä. Viekas, mutta elämänmyönteinen köyhä taskuvaras(Douglas Fairbanks) keplottelee itsensä neljänneksi kosijaehdokkaaksi esittäytymällä kekseliäästi “merten takaisten saarten” hallitsijaksi. Persian prinssi on porukan väsynein, huonokuntoisin ja legenda kertoo hänen elävän puhtaasti laardia nautiskelemalla. Mongolian prinssistä huokuu häijyys, pahainen käärme ihmiskehon muodossa jolla on aivan omat suunnitelmansa kisan voittamisen takaamiseksi ja oman valtakuntansa laajentamiseksi. Intian perijä on mitäänsanomattomin ja värittömin maallisen mammonan hamstraaja ja elostelija. Prinsessa lähettää ehdokkaat ovelasti merten takaiselle matkalle hakemaan arvokkaimman sekä harvinaisimman aarteen ja seitsemännen kuun mollottaessa parhaalla palkinnolla voittaa pääpotin. Yhdellä näistä on poikkeuksellisesti täysin kunnialliset ja vilpittömät aikeet sekä tunteet prinsessaa kohtaan tarinan edetessä. Hyvin kattava läpileikkaus eri persoonallisuuksista kyseessä siis.
Merkittävintä on miten jokaisen henkilön yksilölliset luonteenpiirteet sidotaan dyyneillä samoilevan ikämiehen toimesta yön tähtitaivaalle kirjoitettuun “happiness must be earned”, sitaattiin jolla elokuva alkaa ja loppuu. Sillä se ketä arvokkaimman onnen todella ansaitsee sen myös lopulta saa, riippumatta menneisyydestäsi tai mitä jalokiviä tai aarteita tuot mielitettysi eteen. Elokuva tukee fraasia hahmojen yksittäisten tekojen avulla ja korostaa jokapäiväisten valintojen merkityksellisyyttä. Voit tosiaan omistaa sen jalokivillä päällystetyn palatsin kuten eräs kosijaehdokkaista ylpeänä ilmoittaa, mutta millään maallisella mammonalla tai kermaisilla korulauseilla ei ole mitään arvoa, jos et ole todella ansainnut tätä kaikkea. Tähän päivään nähden loppuunkaluttua filosofiaa ja niin sokerisen makeaa, mutta satumaisen kevyttä.
Itämainen arkkitehtuuri ja puvustus suippoine tohveleineen ja turbaaneineen loistaa edukseen ja kestosta suurimman ajan vietetyn palatsin ylilyöty mahtaileva lavastus puhuttelee tarinan ydintä omalla tavallaan. Hyvin satumaisiin sfääreihin päästään aarrejahdin alkaessa jolloin Fairbanks päästää fantasiapuolen valloilleen ja tällöin nähdäänkin lentäviä mattoja, näkymättömyysviittoja, vedenalaisia monstereita, kristallipalloja ja kaikkea muuta kivaa symbolista tavaraa. Onnellisuutta puhuttelevan tarinan ympärille ollaan kiedottu reilusti fantasiaelementtejä, joita on tottakai aina mukava nähdä käytännön toteutuksena. Kilpajuoksu kaukaisille maille on elokuvan vauhdikkainta antia, kuten myös tapahtumarikkaudessaan merkittävimpiä osuuksia.
Aikaansa nähden budjetti on ollut päätä huimaava (noin 1,3 miljoonaa dollaria), ja edelleen lähes sata vuotta myöhemmin tätä katselee paljon mielummin kuin huonoa ta keskinkertaista tietokonegrafiikkaa. Erinäiset massiiviset sotilasmarssit ovat erittäin näyttävää kamaa tekovuosi huomioon ottaen, samoin kuin hienot fantasiaotukset, lentävällä matolla liikkuminen ja taikaköydellä temppuilu moskeijan sisätiloihin. Joten näistä täydet pisteet.
“What I want, I take.”
Mahtaileva, yliampuva, mielikuvituksellinen. Sisäinen lapsi tykkää.
